Väliaika, kahvia ja pullaa! Tai jos meikä saa päättää, sipsejä ja dippikastiketta

Tunnethan, että voit olla mitä tahansa? Melkein mitä vain. Vaikket ehkä kaikkea. Ainakaan samaan aikaan.

Ajattelin tässä, että voisin juuri nyt keskittyä olemaan Costumen toimituspäällikkö. Päivisin.

Ja iltaisin voisin olla vähän minämpi minä. Ihminen, joka opettelee pelaamaan shakkia, syvähengittää ja kirjoittaa post it -lapuille korneja haiku-runoja. Tulkitsee Dr. Dren lyriikoita yhtä tosissaan kuin Jungin kirjoituksia. Juoksee, jos jaksaa. Pureskelee hyvin, nukkuu paljon. Illallistaa mieluiten sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ikuista annoksiamme, vaan ruuan tullessa pöytään katsovat silmiin ja pitävät lyhyen mutta mahtipontisen puheen.

Sitä kaikkea tehdessäni keksin todennäköisesti uuden blogikonseptin. Jotain sellaista, joka:

• ei liity universumiin. Siitä olen sanonut jo kaiken, mitä tyyliblogissa voi ja kannattaa sanoa. Loput, se kaikkein olennaisin, on printattu James Redfieldin kirjaan Oivaltava tietoisuus.
• ei seisota minua ihan joka päivä kameran edessä. Välillä se on näyttänyt hyvältä ja välillä vähän heikommalta, mutta tuntunut oikeastaan aina aika hassulta.
• kertoo, että maailma on kaunis. Mutta sanoilla ja kuvilla, jotka eivät edes yritä hipaista ihan sitä kaikista kauneinta ja rakkainta. Lauseita, tiloja, esineitä ja ihmisiä, joita ylistän maailman eniten. Kuluneena kesänä rakastuin niihin kaikkiin uudestaan. Ja niin kuin ihastuneet yleensä, olen niistä kaikista niin innoissani, että haluan omia ne itselleni.

Uudistuvan blogin löydät jossakin vaiheessa Costume.fistä. Samassa paikassa lepää myös tähänastinen tuotantoni. Ihan hyvää shittiä vaikka itse sanonkin.

Mutta, ai ai. Kyllä tulee siitä uudistuneesta meikän blogista ihana. Sellainen, jota on helppoa ja kaunista tehdä ja kiitollista seurata.

En malta odottaa.

Siihen asti syvennän nettijalanjälkeäni muilla tavoin Costume.fissä, josta tuli aika loistava, vaikka taasen itse sanonkin.  Ja meikän ääni kuuluu myös killerin Costume-lehden sivuilla, tietysti. Kyllä te tunnistatte lauseet, kuvatekstit ja otsikot, jotka on kirjoitettu tai editoitu sipsinmaku suussa.

Rauhaa ja hyvää ryhtiä meille kaikille toivoo: Jenna, joka ei käännä teille selkäänsä, vaan sanotaanko vaikka näin, vilauttaa vain vähän takapuoltaan - joka heiluu tänään tämän The Strokesin biisin tahdissa.

Osuva You Only Live Once julkaistiin sopivasti samoihin aikoihin kuin meikäläisen ensimmäinen blogimerkintä, vuonna 2006. Huomaa videon edelleen ajankohtaiset kokovalkoiset asuvalinnat ja shakkiruutuinen nahkatakin selkämys. Askartelen samanlaisen heti, kun voitan ensimmäisen kerran shakissa. Tai kun pääsen edes kerran sanomaan shakkimatti.

Rakastaa ja tehdä työtä

Freudin mukaan terve, onnellinen ihminen kykenee rakastamaan ja tekemään työtä.

Kuluneena kesänä olen tehnyt lähinnä jälkimmäistä. Ajatellut, kirjoittanut, istunut ja edannut. Herännyt työhön liittyvät sanat ja kuvat mielessäni ja painanut ne iltaisin irtohiusteni kanssa tyynylle.

Nyt, kun ensimmäinen Costume-lehti on painossa, on kesäloman aika.

Sen aikana aion tehdä vain yhtä asiaa, ensimmäistä Freudin listaamista.

Rakastaa.

Ensimmäisinä lomapäivinä ajattelin rakastaa lähinnä itseäni, seuraavina niitä, jotka ovat odottaneet kärsivällisesti vieressä. Sitten, ehkä jopa jo parin päivän päästä ihmisiä yleensä. Ja eläimiä. Koko inhimillisyydessään eteenpäin kirivää luomakuntaa. Ja - jos päiviä riittää - lopulta taas universumia, joka antaa joskus kauhalla, kun luulee tilanneensa lusikallisen.

Auto on korkkarimuijan paras kaveri

Tatta daa!

Eikö näytäkin jännästi siltä, että olen 17-vuotias? Ja raskaana? Sellainen söpö pikku nukkemorsian.

Mut kappas kun en ole. Hymyilen harmonisesti vain siksi, että kuvan ottamisen aikaan käytössäni oli vuokra-auto.

Väitän, että sama syy tekee raskaana olevat kaupunkilaisnaiset hehkuviksi. Ei hormonit tai mahassa lilluva tunne perheenlisäyksestä.

Vaan tasan se aivoissa kuteva tieto, että kohta, vauvaistuimen varjolla, taloon tulee auto, perhe-Volvo tai pikku kauppakassi, jonka ansiosta bussipysäkeillä tönöttely ja isojen kassien roudaaminen jäävät historiaan.

Huono bloggaaja, huono! Saa potkia, jos törmätään kadulla. Mutta todennäköisesti ei törmätä, koska piileksin vielä viikon Costumen lanseerausnumeron kanssa. Halataan ja tavataan, kun palataan.

Saanko esitellä, uusi signature-tyylini ja sen avainsanat: Märkä ja mähläinen

Eikö ookki näin, että meidän suomalaisten pitäisi leijua enemmän?

Gyyyyl. Niin mustakin.

Joten eiköhän taas mennä. "Vähänkö meille muotibloggaajille tapahtuu jänniä asioita" -teemalla ja sotkuisella asukuvalla, jonka ikuistin ylpeänä ja avoimesti köpisläisen vaatekaupan peilistä yhtenä sateisena lomapäivänä.

Kyseisen päivän alkaessa pidin asua ihan tylsänä, ehkä jopa epäonnistuneena.

Mutta tiedättekö, ei se ollut! Tai okei, ehkä olikin. Epäonnistunut. Mutta ei ainakaan tylsä.

Koska, ja kelatkaahan tätä: Jenkkiläinen trendiennustaja veti minua Kööpenhaminan kadulla hihasta ja halusi monitoroida asun. Koko paskan.

Niken märät lenkkarit. Puoliksi revenneet glitter-kynnet. Liian ison palloprinttipaidan, joka maksoi porilaisella kirpparilla kaksi euroa. Leviksen pienet farkkusortsit. Pesemättömän tukan, joka oli puoliksi auki ja puoliksi letillä. Ja Samujin kangaskassin, jota käytin lomalla joka päivä, koska olin alkanut spontaanisti vihata kaikkia nahkalaukkujani.

Siinä minä seisoin jenkkiläiselle Nordstrom-vaateketjulle työskentelevän tyypin pokkarikameran zoomattavana.

Ja mietin, että ei hitto, nytkö se sitten löyty. Ensi syksyn avaintyylini:

Vähän märkä ja hyvin mähläinen asukokonaisuus, jota ei muuten niin vain kopioida. Moinen huoleton charmi vaatii nimittäin onnistuakseen yllätyssateen, vähän väsymystä, lomalaisen vapauden tunteen ja sellaisen kahdeksantuntisen shoppailurundin, joka purkaa asusta kuin asusta ja ryhdistä kuin ryhdistä kaikenlaisen yliyrittämisen.

Ilmeisesti aika jees. Ja ehkä jopa kaiken sen vaivan arvoista.

Väittävät, että valmiissa maailmassa korkkareillakin kerkiää

Elin koko kevään siinä luulossa, että ostamillani Weekdayn sinisillä korkkareilla ei vaan voi kävellä.

Sitten heitin ne yhtenä hitaana lomailtana jalkaan ja tajusin, että kyllä ne vaan on kuulkaas kävelemiseen suunniteltu.

Mutta siis nimenomaan kävelyyn. Tapaan, jolla aikuisten ihmisten kai kuuluisi kaduilla edetä.

Mutta ei puolijuoksuun. Sellaseen penteleen etukenoiseen painamiseen, joka tulee meikältä arkena luonnostaan.

Jos joku luulee meikää rennoksi tyypiksi, se ei varppina ole tehnyt kanssani töitä, odottanut bussia tai suunnittelut lomareissua. Tai viettänyt noin ylipäänsä kokonaista tuntia.

Kukaan lähimmäisistäni ei nääs edes kaatokännissä kuvailisi minua letkeäksi. Veikkaisin, että jos niiltä kysyttäisiin asiasta, ne mutisisi korrektisti jotain sen suuntaista kuin:

“Sanotaan vaikka näin, että kärsivällisyys ei ole Jennan juttu.”

Vaikka oikeasti ne haluaisi kai puhista että:

“Se samperin neurootikko on niin kärsimätön, lyhytjänteinen ja ehdottomissa päätöksissään vikkelä, että välillä tekisi mieli sitoa se jaloista ja käsistä bussitolppaan kiinni ja jättää siihen miettimään, että mihin tässä ihan kivassa maailmassa on niin helvetin kiire.”

Niin, en mä vaan tiedä. Mää vaan painelen. Taas tänään korkkareilla. Vaikka ajattelen salaa, että lenkkareilla olisin jo perillä.

Joo joo. Kyllä mää tiedän. Ja yritän sisäistääkin.

Sen, ettei perillä välttämättä ole yhtään sen kivempaa kuin tässä näin. Puolimatkassa. Ei varsinkaan, jos olen perille päästyäni ihan väskä ja hiessä.

Jos ihminen on sitä mitä syö, meikä on ollut paska ihminen aika pitkään

Kyllä. Meikä on laihtunut. Kolme kiloa yhdessä viikossa. Ja se johtuu tasan siitä, että universumi on alkanut opettaa minua syömään.

Paljon. Hyvää. Ja vähän väliä.

Jooo. Perrrrkule. Tiedän, että sellaiset ihmiset, jotka väittävät syövänsä koko ajan ja pysyvänsä silti pieninä, ovat teistäkin varmasti helkutin raskaita.

Mutta väitän, että vielä vittumaisempia ovat sellaiset ihmiset, jotka väittävät, etteivät tunne juuri koskaan nälkää. Eivät ehkä vittumaisia muille, mutta harvinaisen vittumaisia itselleen.

Meikkis oli vielä ihan hetki sitten sellainen vittumainen ihmisrobotti.

Kun Costumen päätoimittaja ja esimieheni Sanna ihmetteli yhteistyömme alkaessa, miksi skippaan välillä lounaan, huokaisin yli-ihmisyyttä äänessäni, etten halua keskeyttää hyvää työflowta.

Sitten, suunnilleen kuukauden kuluttua, tulin kipeäksi. Sain kahdet antibiootit, sen verran kovat mömmöt, ettei niitä saanut syödä tyhjään mahaan. Myönnyin ja sanoin “Okei, mäkin tuun” joka kerta, kun työkaverit lähtivät lounaalle.

Viikon jälkeen toiset antibiootit sekoittivat systeemini. Oksentelin, tärisin, sain kuumeflunssan. Meinasin pyörtyä, ellen syönyt joka välissä jotain.

Kun palasin työmestoille, Sanna siirsi muina lähimmäisinä työnsa hetkeksi sivuun ja saatteli minut niiltä sijoilta lähimpään apteekkiin ostamaan maitohappobakteereita. Toivoi nätisti, etten tekisi iltaisin töitä vaan vaikka pilates-harjoituksia ja ruokaa poikaystävän kanssa. Mikä ikinä hyvältä tuntuikin. Aikuisena ihmisenä tietäisin tietty itse parhaiten mitä.

Sitten tuli loma. Viime viikko, jonka vietin pääosin Kööpenhaminassa ja Kruununhaassa. Pelkästään syöden. Marjoja. Jogurttia. Leipää. Pastaa. Vuohenjuustoa. Pinaattia. Munia. Mysliä. Pirtelöä. Juustoa. Pähkinöitä. Lättyjä.

Aivan kaikkea maallista muonaa, mikä veti minua parin tunnin välein puoleensa. Jokaisen aterian jälkeen hymyilin. Mietin, että näin puolitäydellä mahalla maailma näyttää aika helkkarin paljon turvallisemmalta ja paremmalta paikalta kuin nälkäisenä.

Voi olla, että joku teistä on pitänyt minua joskus ainakin vähän viisaana. Mutta sen sanon, että ihminen, joka syö paskaa, on ääliö.

Olisin mielelläni tajunnut sen jo aiemmin. Mutta tarvittiin universumin ja esimiehen väliintulo ja 26 vuotta ennen kuin ymmärsin, että melkein kuka tahansa voi tehdä työni, tukea ystäviäni, hoitaa kommuunimme vuotavan hanan ja olla poikaystäväni päivänsäde.

Mutta vain ja ainoastaan meikkis voi syöttää, juottaa ja liikuttaa meikää oikein ja tarpeeksi usein. Niin, että paitsi pysyn hengissä elän myös sellaista elämää, joka on noin ylipäänsä elämisen arvoista.

Näiltä sijoiltaan, kas näin sukkelaan, lounaalle lähtee: Jenna

“That's just the way it is. Things'll never be the same”

Muistattehan tuuletusparvekkeen? Paikan, jossa otin vielä muutama kuukausi sitten kaikki asukuvani.

Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus.

Silloin, voisi melkein sanoa ennen vanhaan, elämäni taisi olla aika järjestyksessä.

Ja parveke oli puhdas.

Eilen remontin keskellä sinnittelevä pikku parveke näytti tältä.

Kaaokselta.

Aika samanlaiselta kuin aivoni.

Tänään jätän taakseni keskeneräisen parvekkeen, keskeneräisen Costume-lehden ja keskeneräisen egoni.

Annan niille kaikille viikon lomaa, jonka aikana pyydän aivoiltani nätisti vain yhtä asiaa.

Sitä, että ne vain antaisivat kaiken olla.

Kesken. Keskellä kaaosta. Puoliksi valmiina, ei puoliksi tekemättä.

Keskeneräisyyden kesää ja 2pacin muutosbiisiä kohta fiilistelee: Jenna, joka tietää, ettei teille viisaille tarvi erikseen sanoa, etten lomani aikana bloggaa, päivitä Facebook-statuksia tai tarkista työmeilejä

PEACE OUT!

Käytiin saaressa, Paula, pojat, universumi ja meikä

Rakkaat, olette olleet ahkeria. Yli kuusikymmentä kommenttia tiistain avunpyyntööni. Kiitos.

Teidän vaivannäkönne vuoksi uskon, että jutusta tulee ihan oikeasti hyvä. Ja vaikka tulisi huono, se ei haittaa, sillä ainakin itse kuulin korvissani selvän ahaa-äänen, kun selasin pimenevässä illassa kirjoittamianne rivejä ja oman sieluni syövereitä.

Huudan hep heti, kun juttu on printattu ja kaupoissa. Mutta nyt mennään eteenpäin.

Yllä keikkuviin kännykkäkuviin. Ja minullekin vieraaseen, nakuun mieheen, joka vilahti Facebook-ryhmässäni jo tiistai-iltana.

Voin kuvitella, että ainakin äiskä ja iskä siellä jo ihmettelivät, mitä kummaa Helsingissä tapahtuu.

Ja antaisin mielelläni kattavan selityksen, mutten voi, koska en oikeastaan tiedä sitä itsekään.

Vietin koko tiistaipäivän läppäriä syleillen ja sama meno jatkui keskiviikkoiltaan asti. Mutta siinä välissä, tiistaiyönä, eksyin pikku paattiin, joka vei vähintäänkin merkilliseen pikku saareen Helsingin edustalla.

Mukana oli vähän skumppaa, kunnon varrassetit, pari kaljaa, Paula ja joukko poikia, kaverin kavereita, joihin en mahdollisesti törmää enää ikinä.

Mutta sillä ei ole väliä, sillä joukossa oli yksi sielunveli (ei, ei se nakuilija!), joka vaikutti elämäni suuntaan jo parissa tunnissa.

Tunnistin sen sielunveljeksi siitä, että senkin silmiin syttyi onnellinen pilke sillä siunatulla sekunnilla, kun Snoop Doggin ja Dr. Dren biisit pärähtivät soimaan.

Ja siitä, että se oli mukava. Niin kiltti, että kun joku heitti hyvien läppien välissä heikon vitsin, se ei vastannut hiljaisuudella. Vaan suojeli kaverin kasvoja ja tuplasi vielä huonommalla heitolla.

Niin minäkin tein silloin joskus, kun olin vielä aina kiltti.

Kokeilin sitä tiistaiyönä ja tiedättekö, se tuntui taas hyvältä. Sen verran kivalta, että taidan jatkaa sitä läpi loman.

Joka alkaa huomenna. Silloin lupaan taas vastailla puhelimeen ja puhua. Jotain jonnin joutavaa tai syvällistä. Riippuu siitä, millaiseen seuraan universumi heittää meidät seuraavaksi. Minut, Paulan ja räpillä terästetyn kesäsoittolistani.

Auta meikää mäessä!

Rakkaat ystävät,
Tilanne on nyt se, että lomani pitäisi alkaa perjantaina, mutta minulla on vielä monta työtä tekemättä. Maileja vastaamatta. Langanpäitä sitomatta. Pari ensimmäisen Costumen sivuille tulevaa juttua kirjoittamatta.

Yhtä jutuista, tietenkin sitä kinkkisintä, olen lämmitellyt työpöydälläni jo tovin. Jutun kirjoittaminen ahdistaisi minua hiukan, ellei mielessäni lepäisi toive siitä, että juuri te siellä voisitte auttaa minua sen kirjoittamisessa.

Jos sopii, ehdotan, että kirjoitamme sen yhdessä? Saman tien tässä. Huit hait. Alta pois.

Juttu käsittelee poikaystäviä ja vaatteita. Kyllä kyllä, kahta meikäläisen lempipuheenaihetta tällä hetkellä. Täysin pokkana, vedoten lähinnä siihen, että olen itse horissut teikäläisille itsestäni kilometrikaupalla, vuosien ja satojen postauksien verran, kehtaan pyytää seuraavaa:

Kerro tämän postauksen kommenteissa, mitä vaatetta tai asuasi nykyinen, entinen (tai miksei tuleillaankin oleva) poikaystäväsi vihaa? Ja pidätkö/piditkö sitä silti? Jos joo, niin miksi ja mitä ajattelet tai sanot niin tehdessäsi? Jos et, miksi ja mitä tunteita se teikäläisessä herättää?

Jep, reflektoivaa syväanalyysia luvassa. Jutussa, josta tulee ziljoonasti parempi, jos osallistut sen tekemiseen parin minuutin ja lauseen verran.

Koska minä keksin leikin, voin myös aloittaa:

Kaikki poikaystäväni (joita on aikuiselämän mittareilla laskettuna kaksi) vihaavat yllä olevissa kuvissa näkyviä Acnen poikaystäväfarkkuja. Tai oikeastaan kaikkia poikaystäväfarkkujani. Ne eivät kuulemma istu, vaan piilottavat perseeni. Tiedostan kyllä, ettei isoilla farkuilla miehiä isketä, mutta se ei olekaan niiden tehtävä; Vaan se, että ne tasapainottavat hiustenpidennysten ja korkkareiden tuomia, minua ja asujani edelleen ajottain hämmentäviä, naisellisuusviboja.

Nyt ois sun vuoro! Kuvaa en kaipaa, mutta nimimerkki ois kiva.

Etukäteen kaikkia kiittää ja kommentoimaan kannustaa: Jenna, joka lupaa, ettei se satu

Sadepäivän leffasuositus: Nainen nimeltä Nathalie

Veikkaan, että sentimentaalisuutta on ihan turha yrittää paeta tällaisena sateisena maanantaina.

Mutta jotta se ei kääntyisi kevyestä melankoliasta mähläiseksi ahdingoksi, sitä voi olla hyvä sävyttää oikeen suuntaan. Mieluiten ranskalaisella eleganssilla.

Ainakin sellaiset tunti ja 47 minuuttia. Juuri sen verran kuin Audrey Tatoun Nainen, jonka nimi on Nathalie -elokuva kestää.

En yleensä halua neuvoa, miten elokuvia katsotaan. Mutta sen sanon, että vaikka tässä elokuvassa Se oikea kuolee, leffateatterin tuolissa ei kannata tarttua siihen ensimmäisenä mieleen lipuvaan tunteeseen. Menettämisen pelkoon.

Vaan siirtyä siitä lempeästi eteenpäin seuraavaan.

Uskoon siitä, ettei rakkaus maailmasta lopu.

Jos niin teet, lupaan, että elokuvan jälkeen paitsi itket haluat myös:

1. Ehkä antaa uuden mahdollisuuden sille mukavalle miehelle, jota et tavannut ensikohtaamisen jälkeen lähinnä siksi, että sillä juntilla oli jäkismenneisyys. Tai kolme kissaa. Tai viisi veljeä, vaikka optimaalisesti unelmiesi mies olisi kasvanut siskojen keskellä.

2. Tai sanoa kerrankin jotain tarkasti harkittua ja nättiä tämänhetkiselle rakkaallesi. Sille, joka näyttää ihan hölmöltä hattu päässä. Ja lähes kaikissa golf-vaatteissaan. Mutta joka - ehkä juurikin tuon pitkään treenaamansa tarkkavaisuuslajin takia - jaksaa olla kanssasi äärimmäisen kärsivällinen.

3. Ostaa helpon kukkamekon. Aika samanlaisen kuin pikkuruisella Audreylla on joka kolmannessa kohtauksessa.

Minä hankin omani Samujilta. Viimeistään viikon päästä, kun tyhjät lomapäivät koittavat.

Kotona rouhittu smoothie kiitollisessa kädessä.

Matkalla päiväleffaan.

Rauhallista aamua toivoo ja toivottaa: Jenna

Bongaa kuvista (parillakin tavalla) tärähtänyt muotibloggaaja

Ei paniikkia. Kakkapostaus ei ole kuvista huolimatta saamassa jatko-osaa.

“No mitä hittoa sä sitten otat asukuvia pöntön äärellä?” kysyt ehkä.

Ei helkkari mitään ideaa.

Ilmeisesti tehostamiseen orientoitunut mieleni näki palaveriputken keskeyttäneessä vessakäynnissä mahdollisuuden asupostaukselle.

Aika jännä.

Alan kaikesta päätellen olla viikonlopun ja hetken päässä häämöttävän kesälomaviikon tarpeessa.

Ihan vain perinteisesti hyvää perjantaita toivottaa: Jenna

Luulitko, että unohdin taas kertoa, mistä vaatteet ovat? Ehei, niin pihalla en sentään ole. Hihaton paita H&M, takki Rodebjer, farkut Acne, kengät See by Chloé.

No okei, vähän näkyy pikkarit läpi, jos oikein zoomaa

Ei hätää, äiti ja iskä.

En mennyt töihin näin vähissä vaatteissa.

Tai no okei, myönnetään. Vähän menin.

Kymmeniksi minuutiksi. Mutta lupaan, ettei kukaan nähnyt.

Lopun päivää lupaan viettää visusti kotona, omassa huoneessani, läppäri tanassa. Ja editoida Costumen sivuille tulevia juttuja kuin pieni pupu. Niin maan perkuleen tehokkaasti ja päämäärätietoisesti.

Tiedän, ettei tämä elämä suorittamista varten ole. Mutta juuri nyt en malta odottaa sitä yli-ihmisoloa, johon voin iltapäivällä vaipua, kun kaikki nämä sata sydämeni päällä lepävää asiaa ovat ojennuksessa.

Kirkasotsaista työpäivää kuomille toivottaa: Jenna

Mekko: Helmut Lang, kauluspaita: Gap, villaneule lanteilla: Uniqlo, elämää liikuttavan paljon kahdessa kesässä nähneet ja siksi ah, niin paskaiset kengät: Marc O'Polo, Kangaskassi:Samuji

Näettekö, miten se möllöttää? Ihan siinä sulostelevien silmien takana: Syyllisyys

Ei perkule. Jäin eilisiltana rysän päältä kiinni.

Ja kämppisystäväni Paula tallensi sen kameralle.

Teoriassa valmistauduin muina hidastajina yöunille ja nautiskelin edelleen mökkireissun jälkilämmöistä omassa sängyssäni.

Käytännössä sormeni sivelivät vikkelästi puhelimen sileää pintaa ja silmäni vaelsivat samaan aikaan parinkin sosiaalisen median päällä.

Normaalisti pohtisin tässä kohtaa, mikä minussa on vikana.

Miksi päästän miljoona sanaa, kuvaa ja ideaa sisälle aivoihini kesken seesteisen sunnuntai-illan, vaikka lupasin pysyä poissa? Miksi annan kaiken maailman asioiden kirittää kehoni kierroksille, kun voisin yhtä hyvin vain kadota kainaloon ja ylipitkän kirjan sivuille?

Mutta tällaisenä poikkeuksellisen masentavana sademaanantaina en todellakaan halua mennä itseeni.

Vaan olen reippaasti se itsekäs iltatähti, joksi olen syntynyt. Ja syytän epäonnistuneesta nettilakostani muita.

Lähinnä poikaystävää, joka jätti puhelimeni aivan liian näkyvällä paikalle pöydän kulmalle. Ja katosi samoihin aikoihin itse Facebookin syövereihin (sekin rikos tallentui onneksi samaisiin kuviin).

Teon nimike on rikokseen yllyttäminen ja rangaistukseksi vaaditaan vartin hartiahierontaa tai jaettua pläskipitsaa.

Rangaistus laitetaan käytäntöön heti, kun tämä paskamaanantai on paremmalla puolellaan. Toivottavasti aiemmin kuin myöhemmin.

Mieluiten heti.

Itseruskettavalta tuoksuvaa (huom ei haisevaa) ja mustalta (toivottavasti kuivalta) jättineuleelta tuntuvaa maanantai-iltaa kaikille toivoo: Jenna

Ei saakeli mitä söpöstelyä

Ootteko nähneet meikäläistä pitkään hetkeen näin muikeana?

No ette varppina ole.

Poikkeuksellisen keikistelevä preesenssi johtuu tasan yhdestä syystä.

Siitä, että muistin, että minulla on päässäni silmäluomet, joille voi lätkiä meikkiä.

Ja meikkipussin pohjalla poikkeuksellisen hyvä luomiväri, Giorgio Armanin Eyes To Kill, joka luiskahtaa silmille silkkisesti, jos ei ihan sekunneissa, niin ainakin minuuteissa.

Kylä kelpaa.

Tänään en edes aio unohtaa vaatecreduja, vaan huudan ne näkyville heti tähän näin: Kukkapusero Zarasta, farkut Acnelta ja kengät viime kesältä Marc O'Polosta.

Ai että on bloggaajalla kaikkensa antanut olo.

Vielä loppuun yksi juhannusbiisi ja sen jälkeen kolmen päivän meikitön, koroton ja muutenkin täysin edustuskelvoton viikonloppu voi alkaa.

Kokkoja, kaljoja, juhannusheiloja ja muita letkeitä kavereita horisonttiinne toivoo: Jenna, joka luovuttaa kohta koneen, kännykän ja iPadit poikaystävän tarkasti varjelemaan piilopaikkaan

Jenna K: Äänisalaisuuden puolesta!

Työpöydällä ja mielessäni lepää sata salaisuutta. Kuvia ja sanoja, ideoita ja ihmisiä, joista toivon teidän ilahtuvan elokuussa, kun ensimmäinen Suomen Costume lätkäistään lehtihyllyihin.

Olen aika varma, että tässä käy vielä niin, että kun lanseeraus on takana ja kaikki pikku yllärit julki, meikälle iskee syvä tylsyyden ja tyhjyyden tunne.

Koska onhan se niinkin, että pikku salaisuudet pitävät mielen ja salaisuuksia suojelevan kielen liikkeessä.

Tänään yksi salaisuuksista, Costumen kansimalliäänestys, pölläytettiin päivänvaloon.

Vastasyntyneenä salaisuusnarkkina en tietenkään painanut julkisesti peukkua, vaan lompsautin oman ääneni menemään yksityisenä inbox-viestinä Costumen Facebook-ryhmän kautta.

Suosittelen tekemään saman tämän linkin takaa.

Siitä tuli lähes yhtä juhlava olo kuin tovi sitten pressanvaaliuurnalla.

Supisupisupi-terveisin: Jenna, joka miettii onko ihan antikliimaksista, jos paljastan vähän haaveilevani pisamaisesta lanseerauskannesta