Väliaika, kahvia ja pullaa! Tai jos meikä saa päättää, sipsejä ja dippikastiketta

Tunnethan, että voit olla mitä tahansa? Melkein mitä vain. Vaikket ehkä kaikkea. Ainakaan samaan aikaan.

Ajattelin tässä, että voisin juuri nyt keskittyä olemaan Costumen toimituspäällikkö. Päivisin.

Ja iltaisin voisin olla vähän minämpi minä. Ihminen, joka opettelee pelaamaan shakkia, syvähengittää ja kirjoittaa post it -lapuille korneja haiku-runoja. Tulkitsee Dr. Dren lyriikoita yhtä tosissaan kuin Jungin kirjoituksia. Juoksee, jos jaksaa. Pureskelee hyvin, nukkuu paljon. Illallistaa mieluiten sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ikuista annoksiamme, vaan ruuan tullessa pöytään katsovat silmiin ja pitävät lyhyen mutta mahtipontisen puheen.

Sitä kaikkea tehdessäni keksin todennäköisesti uuden blogikonseptin. Jotain sellaista, joka:

• ei liity universumiin. Siitä olen sanonut jo kaiken, mitä tyyliblogissa voi ja kannattaa sanoa. Loput, se kaikkein olennaisin, on printattu James Redfieldin kirjaan Oivaltava tietoisuus.
• ei seisota minua ihan joka päivä kameran edessä. Välillä se on näyttänyt hyvältä ja välillä vähän heikommalta, mutta tuntunut oikeastaan aina aika hassulta.
• kertoo, että maailma on kaunis. Mutta sanoilla ja kuvilla, jotka eivät edes yritä hipaista ihan sitä kaikista kauneinta ja rakkainta. Lauseita, tiloja, esineitä ja ihmisiä, joita ylistän maailman eniten. Kuluneena kesänä rakastuin niihin kaikkiin uudestaan. Ja niin kuin ihastuneet yleensä, olen niistä kaikista niin innoissani, että haluan omia ne itselleni.

Uudistuvan blogin löydät jossakin vaiheessa Costume.fistä. Samassa paikassa lepää myös tähänastinen tuotantoni. Ihan hyvää shittiä vaikka itse sanonkin.

Mutta, ai ai. Kyllä tulee siitä uudistuneesta meikän blogista ihana. Sellainen, jota on helppoa ja kaunista tehdä ja kiitollista seurata.

En malta odottaa.

Siihen asti syvennän nettijalanjälkeäni muilla tavoin Costume.fissä, josta tuli aika loistava, vaikka taasen itse sanonkin.  Ja meikän ääni kuuluu myös killerin Costume-lehden sivuilla, tietysti. Kyllä te tunnistatte lauseet, kuvatekstit ja otsikot, jotka on kirjoitettu tai editoitu sipsinmaku suussa.

Rauhaa ja hyvää ryhtiä meille kaikille toivoo: Jenna, joka ei käännä teille selkäänsä, vaan sanotaanko vaikka näin, vilauttaa vain vähän takapuoltaan - joka heiluu tänään tämän The Strokesin biisin tahdissa.

Osuva You Only Live Once julkaistiin sopivasti samoihin aikoihin kuin meikäläisen ensimmäinen blogimerkintä, vuonna 2006. Huomaa videon edelleen ajankohtaiset kokovalkoiset asuvalinnat ja shakkiruutuinen nahkatakin selkämys. Askartelen samanlaisen heti, kun voitan ensimmäisen kerran shakissa. Tai kun pääsen edes kerran sanomaan shakkimatti.

Rakastaa ja tehdä työtä

Freudin mukaan terve, onnellinen ihminen kykenee rakastamaan ja tekemään työtä.

Kuluneena kesänä olen tehnyt lähinnä jälkimmäistä. Ajatellut, kirjoittanut, istunut ja edannut. Herännyt työhön liittyvät sanat ja kuvat mielessäni ja painanut ne iltaisin irtohiusteni kanssa tyynylle.

Nyt, kun ensimmäinen Costume-lehti on painossa, on kesäloman aika.

Sen aikana aion tehdä vain yhtä asiaa, ensimmäistä Freudin listaamista.

Rakastaa.

Ensimmäisinä lomapäivinä ajattelin rakastaa lähinnä itseäni, seuraavina niitä, jotka ovat odottaneet kärsivällisesti vieressä. Sitten, ehkä jopa jo parin päivän päästä ihmisiä yleensä. Ja eläimiä. Koko inhimillisyydessään eteenpäin kirivää luomakuntaa. Ja - jos päiviä riittää - lopulta taas universumia, joka antaa joskus kauhalla, kun luulee tilanneensa lusikallisen.

Auto on korkkarimuijan paras kaveri

Tatta daa!

Eikö näytäkin jännästi siltä, että olen 17-vuotias? Ja raskaana? Sellainen söpö pikku nukkemorsian.

Mut kappas kun en ole. Hymyilen harmonisesti vain siksi, että kuvan ottamisen aikaan käytössäni oli vuokra-auto.

Väitän, että sama syy tekee raskaana olevat kaupunkilaisnaiset hehkuviksi. Ei hormonit tai mahassa lilluva tunne perheenlisäyksestä.

Vaan tasan se aivoissa kuteva tieto, että kohta, vauvaistuimen varjolla, taloon tulee auto, perhe-Volvo tai pikku kauppakassi, jonka ansiosta bussipysäkeillä tönöttely ja isojen kassien roudaaminen jäävät historiaan.

Huono bloggaaja, huono! Saa potkia, jos törmätään kadulla. Mutta todennäköisesti ei törmätä, koska piileksin vielä viikon Costumen lanseerausnumeron kanssa. Halataan ja tavataan, kun palataan.

Saanko esitellä, uusi signature-tyylini ja sen avainsanat: Märkä ja mähläinen

Eikö ookki näin, että meidän suomalaisten pitäisi leijua enemmän?

Gyyyyl. Niin mustakin.

Joten eiköhän taas mennä. "Vähänkö meille muotibloggaajille tapahtuu jänniä asioita" -teemalla ja sotkuisella asukuvalla, jonka ikuistin ylpeänä ja avoimesti köpisläisen vaatekaupan peilistä yhtenä sateisena lomapäivänä.

Kyseisen päivän alkaessa pidin asua ihan tylsänä, ehkä jopa epäonnistuneena.

Mutta tiedättekö, ei se ollut! Tai okei, ehkä olikin. Epäonnistunut. Mutta ei ainakaan tylsä.

Koska, ja kelatkaahan tätä: Jenkkiläinen trendiennustaja veti minua Kööpenhaminan kadulla hihasta ja halusi monitoroida asun. Koko paskan.

Niken märät lenkkarit. Puoliksi revenneet glitter-kynnet. Liian ison palloprinttipaidan, joka maksoi porilaisella kirpparilla kaksi euroa. Leviksen pienet farkkusortsit. Pesemättömän tukan, joka oli puoliksi auki ja puoliksi letillä. Ja Samujin kangaskassin, jota käytin lomalla joka päivä, koska olin alkanut spontaanisti vihata kaikkia nahkalaukkujani.

Siinä minä seisoin jenkkiläiselle Nordstrom-vaateketjulle työskentelevän tyypin pokkarikameran zoomattavana.

Ja mietin, että ei hitto, nytkö se sitten löyty. Ensi syksyn avaintyylini:

Vähän märkä ja hyvin mähläinen asukokonaisuus, jota ei muuten niin vain kopioida. Moinen huoleton charmi vaatii nimittäin onnistuakseen yllätyssateen, vähän väsymystä, lomalaisen vapauden tunteen ja sellaisen kahdeksantuntisen shoppailurundin, joka purkaa asusta kuin asusta ja ryhdistä kuin ryhdistä kaikenlaisen yliyrittämisen.

Ilmeisesti aika jees. Ja ehkä jopa kaiken sen vaivan arvoista.

Väittävät, että valmiissa maailmassa korkkareillakin kerkiää

Elin koko kevään siinä luulossa, että ostamillani Weekdayn sinisillä korkkareilla ei vaan voi kävellä.

Sitten heitin ne yhtenä hitaana lomailtana jalkaan ja tajusin, että kyllä ne vaan on kuulkaas kävelemiseen suunniteltu.

Mutta siis nimenomaan kävelyyn. Tapaan, jolla aikuisten ihmisten kai kuuluisi kaduilla edetä.

Mutta ei puolijuoksuun. Sellaseen penteleen etukenoiseen painamiseen, joka tulee meikältä arkena luonnostaan.

Jos joku luulee meikää rennoksi tyypiksi, se ei varppina ole tehnyt kanssani töitä, odottanut bussia tai suunnittelut lomareissua. Tai viettänyt noin ylipäänsä kokonaista tuntia.

Kukaan lähimmäisistäni ei nääs edes kaatokännissä kuvailisi minua letkeäksi. Veikkaisin, että jos niiltä kysyttäisiin asiasta, ne mutisisi korrektisti jotain sen suuntaista kuin:

“Sanotaan vaikka näin, että kärsivällisyys ei ole Jennan juttu.”

Vaikka oikeasti ne haluaisi kai puhista että:

“Se samperin neurootikko on niin kärsimätön, lyhytjänteinen ja ehdottomissa päätöksissään vikkelä, että välillä tekisi mieli sitoa se jaloista ja käsistä bussitolppaan kiinni ja jättää siihen miettimään, että mihin tässä ihan kivassa maailmassa on niin helvetin kiire.”

Niin, en mä vaan tiedä. Mää vaan painelen. Taas tänään korkkareilla. Vaikka ajattelen salaa, että lenkkareilla olisin jo perillä.

Joo joo. Kyllä mää tiedän. Ja yritän sisäistääkin.

Sen, ettei perillä välttämättä ole yhtään sen kivempaa kuin tässä näin. Puolimatkassa. Ei varsinkaan, jos olen perille päästyäni ihan väskä ja hiessä.

Jos ihminen on sitä mitä syö, meikä on ollut paska ihminen aika pitkään

Kyllä. Meikä on laihtunut. Kolme kiloa yhdessä viikossa. Ja se johtuu tasan siitä, että universumi on alkanut opettaa minua syömään.

Paljon. Hyvää. Ja vähän väliä.

Jooo. Perrrrkule. Tiedän, että sellaiset ihmiset, jotka väittävät syövänsä koko ajan ja pysyvänsä silti pieninä, ovat teistäkin varmasti helkutin raskaita.

Mutta väitän, että vielä vittumaisempia ovat sellaiset ihmiset, jotka väittävät, etteivät tunne juuri koskaan nälkää. Eivät ehkä vittumaisia muille, mutta harvinaisen vittumaisia itselleen.

Meikkis oli vielä ihan hetki sitten sellainen vittumainen ihmisrobotti.

Kun Costumen päätoimittaja ja esimieheni Sanna ihmetteli yhteistyömme alkaessa, miksi skippaan välillä lounaan, huokaisin yli-ihmisyyttä äänessäni, etten halua keskeyttää hyvää työflowta.

Sitten, suunnilleen kuukauden kuluttua, tulin kipeäksi. Sain kahdet antibiootit, sen verran kovat mömmöt, ettei niitä saanut syödä tyhjään mahaan. Myönnyin ja sanoin “Okei, mäkin tuun” joka kerta, kun työkaverit lähtivät lounaalle.

Viikon jälkeen toiset antibiootit sekoittivat systeemini. Oksentelin, tärisin, sain kuumeflunssan. Meinasin pyörtyä, ellen syönyt joka välissä jotain.

Kun palasin työmestoille, Sanna siirsi muina lähimmäisinä työnsa hetkeksi sivuun ja saatteli minut niiltä sijoilta lähimpään apteekkiin ostamaan maitohappobakteereita. Toivoi nätisti, etten tekisi iltaisin töitä vaan vaikka pilates-harjoituksia ja ruokaa poikaystävän kanssa. Mikä ikinä hyvältä tuntuikin. Aikuisena ihmisenä tietäisin tietty itse parhaiten mitä.

Sitten tuli loma. Viime viikko, jonka vietin pääosin Kööpenhaminassa ja Kruununhaassa. Pelkästään syöden. Marjoja. Jogurttia. Leipää. Pastaa. Vuohenjuustoa. Pinaattia. Munia. Mysliä. Pirtelöä. Juustoa. Pähkinöitä. Lättyjä.

Aivan kaikkea maallista muonaa, mikä veti minua parin tunnin välein puoleensa. Jokaisen aterian jälkeen hymyilin. Mietin, että näin puolitäydellä mahalla maailma näyttää aika helkkarin paljon turvallisemmalta ja paremmalta paikalta kuin nälkäisenä.

Voi olla, että joku teistä on pitänyt minua joskus ainakin vähän viisaana. Mutta sen sanon, että ihminen, joka syö paskaa, on ääliö.

Olisin mielelläni tajunnut sen jo aiemmin. Mutta tarvittiin universumin ja esimiehen väliintulo ja 26 vuotta ennen kuin ymmärsin, että melkein kuka tahansa voi tehdä työni, tukea ystäviäni, hoitaa kommuunimme vuotavan hanan ja olla poikaystäväni päivänsäde.

Mutta vain ja ainoastaan meikkis voi syöttää, juottaa ja liikuttaa meikää oikein ja tarpeeksi usein. Niin, että paitsi pysyn hengissä elän myös sellaista elämää, joka on noin ylipäänsä elämisen arvoista.

Näiltä sijoiltaan, kas näin sukkelaan, lounaalle lähtee: Jenna