Väittävät, että valmiissa maailmassa korkkareillakin kerkiää

Elin koko kevään siinä luulossa, että ostamillani Weekdayn sinisillä korkkareilla ei vaan voi kävellä.

Sitten heitin ne yhtenä hitaana lomailtana jalkaan ja tajusin, että kyllä ne vaan on kuulkaas kävelemiseen suunniteltu.

Mutta siis nimenomaan kävelyyn. Tapaan, jolla aikuisten ihmisten kai kuuluisi kaduilla edetä.

Mutta ei puolijuoksuun. Sellaseen penteleen etukenoiseen painamiseen, joka tulee meikältä arkena luonnostaan.

Jos joku luulee meikää rennoksi tyypiksi, se ei varppina ole tehnyt kanssani töitä, odottanut bussia tai suunnittelut lomareissua. Tai viettänyt noin ylipäänsä kokonaista tuntia.

Kukaan lähimmäisistäni ei nääs edes kaatokännissä kuvailisi minua letkeäksi. Veikkaisin, että jos niiltä kysyttäisiin asiasta, ne mutisisi korrektisti jotain sen suuntaista kuin:

“Sanotaan vaikka näin, että kärsivällisyys ei ole Jennan juttu.”

Vaikka oikeasti ne haluaisi kai puhista että:

“Se samperin neurootikko on niin kärsimätön, lyhytjänteinen ja ehdottomissa päätöksissään vikkelä, että välillä tekisi mieli sitoa se jaloista ja käsistä bussitolppaan kiinni ja jättää siihen miettimään, että mihin tässä ihan kivassa maailmassa on niin helvetin kiire.”

Niin, en mä vaan tiedä. Mää vaan painelen. Taas tänään korkkareilla. Vaikka ajattelen salaa, että lenkkareilla olisin jo perillä.

Joo joo. Kyllä mää tiedän. Ja yritän sisäistääkin.

Sen, ettei perillä välttämättä ole yhtään sen kivempaa kuin tässä näin. Puolimatkassa. Ei varsinkaan, jos olen perille päästyäni ihan väskä ja hiessä.