Useimmissa itsehoitokirjoissa on nähdäkseni yksi huono puoli. Kun on lukenut sellaisen, on valaistunut, mutta kohta ei enää muista, että mitä olikaan oppinut. Siksi uskon iskulauseisiin, yksittäisiin ajatuksiin, jotka kiteyttävät ahaa-elämykset. Keksin edellispäivänä yhden. Se tulee pelastamaan koko syksyni, kaikki ne lukuisat tunnit, jotka tulen viettämään kirjojen ja esseiden seurassa kirjastossa.

Olen törmännyt kuluneiden viikkojen aikana mahdottomiin laskukaavoihin ja käsittämättömiin taideteorioihin. Niiden edessä lamaudun ja soperran itsekseni: "En pysty tähän." En jaksa, viitsi, osaa, halua. Mutta tässä yksi päivä löysin sisäisen optimistini ja totesin ihan ääneen: "Tuleepa minusta fiksu, kun opin nämä asiat." Ajatus piilee siis siinä, etten tällä hetkellä tajua, mutta vau, vähänkö olen fiksu sinä päivänä, kun tajuan! Ja ihan varmasti tajuan. Jos en tänään, niin viimeistään tentissä. Jos en tentissä, niin viimeistään uusinnassa.

Kuulostaa varmaan itsestäänselvältä, mutta iha totta, opiskeluasioista ei kenenkään kannata stressata. Ne järjestyvät kyllä. Kurssit, esseet ja tentit ovat elämää, mutteivät lähelläkään sen ydintä. Ja aina voi lopettaa. Jättää kesken. Mennä töihin tai sosiaalitoimistoon. Usko pois. Minä lupaan kokeilla, irrottaa kaikkien meidän neuroottisten puolesta. Katsotaan, miten käy. Ilmoitan heti, jos maailma lakkaa olemasta tai putoan sen reunalta. Mutta ihan totta, en jaksa uskoa, että niin kävisi.

Jep. Se oli siinä. Tämän päivän opiskeluvuodatus. Päällä opiskeluvaatteet ja päässä joka suuntaan sojotta professoritukka. Nyt tiedän, mitä ne tarkottoivat, kun sanovat, ettei vanhuus tule yksin.

Ja hei! Kiitos vielä kaikille teille kauniille ja kohteliaille ihmisille, jotka onnittelitte minua eilen. Sydämeni suli, kun luin sanojanne. Uppoan niihin vielä hetkeksi ja vastaan hetimmiten!

lempein ajatuksin: Jenna

Voitteko kuvitella minut Yrjönkadun Approon, sammaltavien haalaripukuisten opiskelijoiden joukkoon kylmälle syyskuiselle kadulle, jota reunustavat masentavat harmaat kerrostalot ja pari strippibaaria? En pysty minäkään. Mutta siellä minä tänään olen. Yritän ajatella asiaa niin, että maisema voisi ihan hyvin olla uudesta Kaurismäen leffasta. Pakko siitä on jotain romantiikkaa repiä.

Tänään ei paljon naurata, mutta sentään enemmän kuin eilen. Eilen istuin koko päivän ylipistolla laskentatoimen tehtävien kimpussa. Tänään sentään löysin uuden vanhan paidan kaapistani. Se on Filippa K:n musta neule, jossa avoinainen selkä. Parempaan en tänään pysty: musta paita, mustat housut, musta huivi, valkoiset Converset ja luottotrenssi.

Lähettäkää ihmiset nyt voima-ajatuksia, että nousisin huomiseksi. Huomenna on nimittäin tärkeä päivä. Minun synttärit.

Ihan vain tavallisin terveisin: Jenna

Siinä se nyt seisoo, ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa Porin ostokseni: H&M:n harmaa neulemekko. Se on alunperin 42-kokoinen pitkähihainen paita, mutta mitäs siitä. Onhan se vähän telttamainen ja saa minut näyttämään ainakin kolme kokoa suuremmalta. Mutta mitäs siitäkään.

Jos kuulostan vähän lakoniselta, se johtuu siitä, että Pori on rökittänyt minua tällä viikolla täydellä teholla. Opiskeluasiat tökkivät, sairastan useita erinäisiä flunssia ja olen joutunut rankkasateen saartamaksi ainakin kolme kertaa. Toisella niistä kerroista tartuin apeana puhelimeen, että saisin rakkaan sanojen saattelemana hilattua itseni kotiin. Mutta kuinkas siinä kävikään? Puhelinkin lakkasi toimimasta. Siinä me sitten olimme kaksi rikkinäistä kuorta, kaiken antaneina ja oikosulussa.

No nyt minulla on uusi puhelin ja uusi mieli. Se on perjantai nyt eikä tänään itketä. Tänään syödään sopivasti, halataan paljon eikä ajatella ollenkaan.

Parasta tai vähintäänkin mukavaa perjantaita!
Hengitysharjoitusten keskeltä: Jenna

PS. Toisessa kuvassa huivina on se samainen harmaa neule ja ensimmäisessä kuvassa Gina Tricotin musta ympyrähuivi, joka on lämmittänyt kaulaani jo pari viikkoa putkeen. Toimii huppuna sateen sattuessa.
PPS. Tavoitteeni on joululomaan mennessä karsia vaatekaapistani kaikki turha. Viimeistään silloin vien koko kuorman kirpputorille. Päivittelen välillä tänne vaatteita, jotka etsivät uutta kotia. Jos siis olet porilainen ja haluat adoptoida vanhoja murujani, kommentoi uuden kierrätysblogin puolelle.

Latasin eilisiltana Eevan innoittamana Mad Menin ensimmäisen tuotantokauden koneelleeni. Siitä seurasi pitkä ja kuuma yö Don Draperin kanssa tupakansavuisessa toimistossa 60-luvun musiikin soidessa vaimeasti taustalla.

Aamulla olin raivoissani. En siksi, että Don piti minut hereillä ja lumoissaan koko yön ja tarjoili minulle aivan liikaa viskiä. Se oli täysin siedettävää. Raivoni syy piili Bettyssä, Rachelissa, Peggyssä ja Joanissa. Varsinkin Joanissa. Nämä naiset saivat minut tuntemaan itseni pieneksi. Tylsäksi. Huonolla tavalla androgyyniksi. Tavalliseksi. Arkiseksi.

Kuka keksi, että minun tyylini on oltava minimalistinen ja mutkaton? Missä ovat minun naiselliset kiehkurani ja 50-luvun mekkoni? Miksi minulla ei ole lanteita, jotka keikkuvat aistillisesti, kun kuljen toimistojen käytävällä?

"Ei kukaan näytä oikeasti tuolta", yritti aivojeni toinen, se kivempi, puolisko vakuutella, kun tuijotin uusia vihanaisiani. Mutta siitäkös se toinen, se viheliäs, aivopuolisko intoutui ja ohjasi minut Rannan, Annukan, Elinin ja Sandran kuvien ääreen.

Murinaa. Kuiva kurkku. Kiristyvät hampaat. Väkisin kainaloihin ilmestyvät ällöttävät hikiläiskät. Olin juuri päästämässä itseni kateuden vietäväksi, heittäytymässä oman keskinkertaisuuteni ryvettävään suohon, kun muistin jotain. Bettyn ratsastushousut. Sitten mieleeni palasivat saman blondin kotihousut. Sellaiset korkeavyötäröiset, kapeat, villakankaiset.

Iltapäivään mennessä olin kerännyt itselleni isoäitini kätköistä yhdet mustat, yhdet harmaat ja yhdet ruudulliset Betty-housut. Hah. Kuka kadehtii nyt ja ketä?

Nyt jo lähes sisarellisin terveisin: Maja, joka haluaa kuitenkin korostaa omiineensa Donin ja puolet Sterling Cooperia jo kokonaan itselleen

Paita Tiger of Sweden/ Farkut H&M/ Kengät Zara

Vau. Teitä on kaikkialla. Luennolla, koulumatkalla, yökerhossa ja kirjastossa. Hämmentävää, tietysti, mutta jollakin tavalla myös kotoisaa. Uusi vanha tuttu saattaa kävellä vastaan milloin tahansa. Rakkaat terveiset teille kaikille, jotka olette tulleet morjestamaan.

Tällä viikolla olen päässyt kiinni sosialismin ytimeen. Omat paidat ovat tuntuneet liian tiukoilta, tylsiltä ja harmailta, joten olen kietoutunut lähes yksinomaan Aleksin väljiin neuleisiin ja raidallisiin t-paitoihin.

Ja tiedättekö mitä. Eilen tein jotain sellaista, mitä kukaan kauneustoimittaja ei koskaan tunnusta tekevänsä. Yöllä, siinä kolmen aikoihin, tulin kotiin ja tein tietoisen päätöksen olla pesemättä meikkejä. Kerta oli ensimmäinen, mutta yllättävää kyllä se ei välttämättä jää viimeiseksi. Kun herätyskello soi seitsemältä, kiitin Luojaani, että meikki oli lärvissä jo valmiina. Ja se näytti ihan hyvältä. Katsokaa vaikka kuvista.

Kyllä kyllä, tiedän että se on ällöä ja epähygieenista, ja lupaan, ettei se tule tavaksi. Mutta jotenkin elämää helpottaa, kun päästää välillä irti. Tänään meillä oli siivouspäivä ja perinteisen suursiivouksen sijaan pyyhimme vain näkyvimmät tasot ja imuroimme ainoastaan keskeltä lattiaa.

Vietetäänhän mukavan mutkaton, rento viikonloppu.
huolettomuutta hapuillen: Jenna

T-paita Filippa K/ Napitetettava pusero AA/ Farkut Selected/ Kengät H&M.

Ciao. Mukavaa nähdä pitkästä aikaa. Ensi viikosta on tulossa yhtä hösellystä, joten halusin morjestaa teitä varmuuden vuoksi vielä nyt, kun on aikaa hengähtää, syödä keksimurusuklaata ja katsoa pari leffaa putkeen.

Ja tarvitsisin oikeastaan vähän teidän apuakin. Osaako joku kertoa, mihin kirppikselle täällä Porissa kannattaisia raahata iso kasa vaatteita? Huomasin, että kesäkarsinnankin jälkeen vaatekaappiin on jäänyt paljon kaikkea tarpeetonta: mekkoja, hameita, housuja ja takkeja.

Kaikki saa lähteä, sillä käytän nykyään vain muutamia samoja housuja, paria v-aukkoista t-paitaa sekä erään nuoren miehen neule- ja kauluspaitoja. Enemmän on vähemmän, tavara on tylsää ja omaisuus orjuuttaa. Olemisen ja ostamatta jättämisen sietämätön keveys alkaa pikku hiljaa avautua.

Sopivasti ulalla: Jenna

Kesä katosi, vapaus jäi. Se kieltäytyi lähtemästä, tarrautui take away -kahviin, revenneisiin farkkuihin, pisamiin, kurittomiin kiharoihin. Se jämähti aivoihin, pakotti jättämään vanhan työn, istutti kolmeksi tunniksi kahvilaan, ilmoitti kansalaisopiston italian kielen kurssille. Se käski heittää rintaliivit nurkkaan ja lähteä liikkeelle, vaikken tiennyt mihin olin menossa.
-Filippa