perjantai 20. heinäkuuta 2012

Saanko esitellä, uusi signature-tyylini ja sen avainsanat: Märkä ja mähläinen

Image Hosted by ImageShack.us

Eikö ookki näin, että meidän suomalaisten pitäisi leijua enemmän?

Gyyyyl. Niin mustakin.

Joten eiköhän taas mennä. "Vähänkö meille muotibloggaajille tapahtuu jänniä asioita" -teemalla ja sotkuisella asukuvalla, jonka ikuistin ylpeänä ja avoimesti köpisläisen vaatekaupan peilistä yhtenä sateisena lomapäivänä.

Kyseisen päivän alkaessa pidin asua ihan tylsänä, ehkä jopa epäonnistuneena.

Mutta tiedättekö, ei se ollut! Tai okei, ehkä olikin. Epäonnistunut. Mutta ei ainakaan tylsä.

Koska, ja kelatkaahan tätä: Jenkkiläinen trendiennustaja veti minua Kööpenhaminan kadulla hihasta ja halusi monitoroida asun. Koko paskan.

Niken märät lenkkarit. Puoliksi revenneet glitter-kynnet. Liian ison palloprinttipaidan, joka maksoi porilaisella kirpparilla kaksi euroa. Leviksen pienet farkkusortsit. Pesemättömän tukan, joka oli puoliksi auki ja puoliksi letillä. Ja Samujin kangaskassin, jota käytin lomalla joka päivä, koska olin alkanut spontaanisti vihata kaikkia nahkalaukkujani.

Siinä minä seisoin jenkkiläiselle Nordstrom-vaateketjulle työskentelevän tyypin pokkarikameran zoomattavana.

Ja mietin, että ei hitto, nytkö se sitten löyty. Ensi syksyn avaintyylini:

Vähän märkä ja hyvin mähläinen asukokonaisuus, jota ei muuten niin vain kopioida. Moinen huoleton charmi vaatii nimittäin onnistuakseen yllätyssateen, vähän väsymystä, lomalaisen vapauden tunteen ja sellaisen kahdeksantuntisen shoppailurundin, joka purkaa asusta kuin asusta ja ryhdistä kuin ryhdistä kaikenlaisen yliyrittämisen.

Ilmeisesti aika jees. Ja ehkä jopa kaiken sen vaivan arvoista.

torstai 19. heinäkuuta 2012

Väittävät, että valmiissa maailmassa korkkareillakin kerkiää

Image Hosted by ImageShack.us
Image Hosted by ImageShack.us
Elin koko kevään siinä luulossa, että ostamillani Weekdayn sinisillä korkkareilla ei vaan voi kävellä.

Sitten heitin ne yhtenä hitaana lomailtana jalkaan ja tajusin, että kyllä ne vaan on kuulkaas kävelemiseen suunniteltu.

Mutta siis nimenomaan kävelyyn. Tapaan, jolla aikuisten ihmisten kai kuuluisi kaduilla edetä.

Mutta ei puolijuoksuun. Sellaseen penteleen etukenoiseen painamiseen, joka tulee meikältä arkena luonnostaan.

Jos joku luulee meikää rennoksi tyypiksi, se ei varppina ole tehnyt kanssani töitä, odottanut bussia tai suunnittelut lomareissua. Tai viettänyt noin ylipäänsä kokonaista tuntia.

Kukaan lähimmäisistäni ei nääs edes kaatokännissä kuvailisi minua letkeäksi. Veikkaisin, että jos niiltä kysyttäisiin asiasta, ne mutisisi korrektisti jotain sen suuntaista kuin:

“Sanotaan vaikka näin, että kärsivällisyys ei ole Jennan juttu.”

Vaikka oikeasti ne haluaisi kai puhista että:

“Se samperin neurootikko on niin kärsimätön, lyhytjänteinen ja ehdottomissa päätöksissään vikkelä, että välillä tekisi mieli sitoa se jaloista ja käsistä bussitolppaan kiinni ja jättää siihen miettimään, että mihin tässä ihan kivassa maailmassa on niin helvetin kiire.”

Niin, en mä vaan tiedä. Mää vaan painelen. Taas tänään korkkareilla. Vaikka ajattelen salaa, että lenkkareilla olisin jo perillä.

Joo joo. Kyllä mää tiedän. Ja yritän sisäistääkin.

Sen, ettei perillä välttämättä ole yhtään sen kivempaa kuin tässä näin. Puolimatkassa. Ei varsinkaan, jos olen perille päästyäni ihan väskä ja hiessä.

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Jos ihminen on sitä mitä syö, meikä on ollut paska ihminen aika pitkään

Image Hosted by ImageShack.us
Kyllä. Meikä on laihtunut. Kolme kiloa yhdessä viikossa. Ja se johtuu tasan siitä, että universumi on alkanut opettaa minua syömään.

Paljon. Hyvää. Ja vähän väliä.

Jooo. Perrrrkule. Tiedän, että sellaiset ihmiset, jotka väittävät syövänsä koko ajan ja pysyvänsä silti pieninä, ovat teistäkin varmasti helkutin raskaita.

Mutta väitän, että vielä vittumaisempia ovat sellaiset ihmiset, jotka väittävät, etteivät tunne juuri koskaan nälkää. Eivät ehkä vittumaisia muille, mutta harvinaisen vittumaisia itselleen.

Meikkis oli vielä ihan hetki sitten sellainen vittumainen ihmisrobotti.

Kun Costumen päätoimittaja ja esimieheni Sanna ihmetteli yhteistyömme alkaessa, miksi skippaan välillä lounaan, huokaisin yli-ihmisyyttä äänessäni, etten halua keskeyttää hyvää työflowta.

Sitten, suunnilleen kuukauden kuluttua, tulin kipeäksi. Sain kahdet antibiootit, sen verran kovat mömmöt, ettei niitä saanut syödä tyhjään mahaan. Myönnyin ja sanoin “Okei, mäkin tuun” joka kerta, kun työkaverit lähtivät lounaalle.

Viikon jälkeen toiset antibiootit sekoittivat systeemini. Oksentelin, tärisin, sain kuumeflunssan. Meinasin pyörtyä, ellen syönyt joka välissä jotain.

Kun palasin työmestoille, Sanna siirsi muina lähimmäisinä työnsa hetkeksi sivuun ja saatteli minut niiltä sijoilta lähimpään apteekkiin ostamaan maitohappobakteereita. Toivoi nätisti, etten tekisi iltaisin töitä vaan vaikka pilates-harjoituksia ja ruokaa poikaystävän kanssa. Mikä ikinä hyvältä tuntuikin. Aikuisena ihmisenä tietäisin tietty itse parhaiten mitä.

Sitten tuli loma. Viime viikko, jonka vietin pääosin Kööpenhaminassa ja Kruununhaassa. Pelkästään syöden. Marjoja. Jogurttia. Leipää. Pastaa. Vuohenjuustoa. Pinaattia. Munia. Mysliä. Pirtelöä. Juustoa. Pähkinöitä. Lättyjä.

Aivan kaikkea maallista muonaa, mikä veti minua parin tunnin välein puoleensa. Jokaisen aterian jälkeen hymyilin. Mietin, että näin puolitäydellä mahalla maailma näyttää aika helkkarin paljon turvallisemmalta ja paremmalta paikalta kuin nälkäisenä.

Voi olla, että joku teistä on pitänyt minua joskus ainakin vähän viisaana. Mutta sen sanon, että ihminen, joka syö paskaa, on ääliö.

Olisin mielelläni tajunnut sen jo aiemmin. Mutta tarvittiin universumin ja esimiehen väliintulo ja 26 vuotta ennen kuin ymmärsin, että melkein kuka tahansa voi tehdä työni, tukea ystäviäni, hoitaa kommuunimme vuotavan hanan ja olla poikaystäväni päivänsäde.

Mutta vain ja ainoastaan meikkis voi syöttää, juottaa ja liikuttaa meikää oikein ja tarpeeksi usein. Niin, että paitsi pysyn hengissä elän myös sellaista elämää, joka on noin ylipäänsä elämisen arvoista.

Näiltä sijoiltaan, kas näin sukkelaan, lounaalle lähtee: Jenna

perjantai 6. heinäkuuta 2012

“That's just the way it is. Things'll never be the same”

Image Hosted by ImageShack.us
Muistattehan tuuletusparvekkeen? Paikan, jossa otin vielä muutama kuukausi sitten kaikki asukuvani.

Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus.

Silloin, voisi melkein sanoa ennen vanhaan, elämäni taisi olla aika järjestyksessä.

Ja parveke oli puhdas.

Eilen remontin keskellä sinnittelevä pikku parveke näytti tältä.

Kaaokselta.

Aika samanlaiselta kuin aivoni.

Tänään jätän taakseni keskeneräisen parvekkeen, keskeneräisen Costume-lehden ja keskeneräisen egoni.

Annan niille kaikille viikon lomaa, jonka aikana pyydän aivoiltani nätisti vain yhtä asiaa.

Sitä, että ne vain antaisivat kaiken olla.

Kesken. Keskellä kaaosta. Puoliksi valmiina, ei puoliksi tekemättä.

Keskeneräisyyden kesää ja 2pacin muutosbiisiä kohta fiilistelee: Jenna, joka tietää, ettei teille viisaille tarvi erikseen sanoa, etten lomani aikana bloggaa, päivitä Facebook-statuksia tai tarkista työmeilejä

PEACE OUT!

torstai 5. heinäkuuta 2012

Käytiin saaressa, Paula, pojat, universumi ja meikä

Image Hosted by ImageShack.us
Image Hosted by ImageShack.us
Image Hosted by ImageShack.us
Image Hosted by ImageShack.us
Image Hosted by ImageShack.us
Rakkaat, olette olleet ahkeria. Yli kuusikymmentä kommenttia tiistain avunpyyntööni. Kiitos.

Teidän vaivannäkönne vuoksi uskon, että jutusta tulee ihan oikeasti hyvä. Ja vaikka tulisi huono, se ei haittaa, sillä ainakin itse kuulin korvissani selvän ahaa-äänen, kun selasin pimenevässä illassa kirjoittamianne rivejä ja oman sieluni syövereitä.

Huudan hep heti, kun juttu on printattu ja kaupoissa. Mutta nyt mennään eteenpäin.

Yllä keikkuviin kännykkäkuviin. Ja minullekin vieraaseen, nakuun mieheen, joka vilahti Facebook-ryhmässäni jo tiistai-iltana.

Voin kuvitella, että ainakin äiskä ja iskä siellä jo ihmettelivät, mitä kummaa Helsingissä tapahtuu.

Ja antaisin mielelläni kattavan selityksen, mutten voi, koska en oikeastaan tiedä sitä itsekään.

Vietin koko tiistaipäivän läppäriä syleillen ja sama meno jatkui keskiviikkoiltaan asti. Mutta siinä välissä, tiistaiyönä, eksyin pikku paattiin, joka vei vähintäänkin merkilliseen pikku saareen Helsingin edustalla.

Mukana oli vähän skumppaa, kunnon varrassetit, pari kaljaa, Paula ja joukko poikia, kaverin kavereita, joihin en mahdollisesti törmää enää ikinä.

Mutta sillä ei ole väliä, sillä joukossa oli yksi sielunveli (ei, ei se nakuilija!), joka vaikutti elämäni suuntaan jo parissa tunnissa.

Tunnistin sen sielunveljeksi siitä, että senkin silmiin syttyi onnellinen pilke sillä siunatulla sekunnilla, kun Snoop Doggin ja Dr. Dren biisit pärähtivät soimaan.

Ja siitä, että se oli mukava. Niin kiltti, että kun joku heitti hyvien läppien välissä heikon vitsin, se ei vastannut hiljaisuudella. Vaan suojeli kaverin kasvoja ja tuplasi vielä huonommalla heitolla.

Niin minäkin tein silloin joskus, kun olin vielä aina kiltti.

Kokeilin sitä tiistaiyönä ja tiedättekö, se tuntui taas hyvältä. Sen verran kivalta, että taidan jatkaa sitä läpi loman.

Joka alkaa huomenna. Silloin lupaan taas vastailla puhelimeen ja puhua. Jotain jonnin joutavaa tai syvällistä. Riippuu siitä, millaiseen seuraan universumi heittää meidät seuraavaksi. Minut, Paulan ja räpillä terästetyn kesäsoittolistani.

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Auta meikää mäessä!

Image Hosted by ImageShack.us
Image Hosted by ImageShack.us
Image Hosted by ImageShack.us
Image Hosted by ImageShack.us
Rakkaat ystävät,
Tilanne on nyt se, että lomani pitäisi alkaa perjantaina, mutta minulla on vielä monta työtä tekemättä. Maileja vastaamatta. Langanpäitä sitomatta. Pari ensimmäisen Costumen sivuille tulevaa juttua kirjoittamatta.

Yhtä jutuista, tietenkin sitä kinkkisintä, olen lämmitellyt työpöydälläni jo tovin. Jutun kirjoittaminen ahdistaisi minua hiukan, ellei mielessäni lepäisi toive siitä, että juuri te siellä voisitte auttaa minua sen kirjoittamisessa.

Jos sopii, ehdotan, että kirjoitamme sen yhdessä? Saman tien tässä. Huit hait. Alta pois.

Juttu käsittelee poikaystäviä ja vaatteita. Kyllä kyllä, kahta meikäläisen lempipuheenaihetta tällä hetkellä. Täysin pokkana, vedoten lähinnä siihen, että olen itse horissut teikäläisille itsestäni kilometrikaupalla, vuosien ja satojen postauksien verran, kehtaan pyytää seuraavaa:

Kerro tämän postauksen kommenteissa, mitä vaatetta tai asuasi nykyinen, entinen (tai miksei tuleillaankin oleva) poikaystäväsi vihaa? Ja pidätkö/piditkö sitä silti? Jos joo, niin miksi ja mitä ajattelet tai sanot niin tehdessäsi? Jos et, miksi ja mitä tunteita se teikäläisessä herättää?

Jep, reflektoivaa syväanalyysia luvassa. Jutussa, josta tulee ziljoonasti parempi, jos osallistut sen tekemiseen parin minuutin ja lauseen verran.

Koska minä keksin leikin, voin myös aloittaa:

Kaikki poikaystäväni (joita on aikuiselämän mittareilla laskettuna kaksi) vihaavat yllä olevissa kuvissa näkyviä Acnen poikaystäväfarkkuja. Tai oikeastaan kaikkia poikaystäväfarkkujani. Ne eivät kuulemma istu, vaan piilottavat perseeni. Tiedostan kyllä, ettei isoilla farkuilla miehiä isketä, mutta se ei olekaan niiden tehtävä; Vaan se, että ne tasapainottavat hiustenpidennysten ja korkkareiden tuomia, minua ja asujani edelleen ajottain hämmentäviä, naisellisuusviboja.

Nyt ois sun vuoro! Kuvaa en kaipaa, mutta nimimerkki ois kiva.

Etukäteen kaikkia kiittää ja kommentoimaan kannustaa: Jenna, joka lupaa, ettei se satu

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Sadepäivän leffasuositus: Nainen nimeltä Nathalie

Image Hosted by ImageShack.us
Image Hosted by ImageShack.us
Image Hosted by ImageShack.us
Image Hosted by ImageShack.us
Veikkaan, että sentimentaalisuutta on ihan turha yrittää paeta tällaisena sateisena maanantaina.

Mutta jotta se ei kääntyisi kevyestä melankoliasta mähläiseksi ahdingoksi, sitä voi olla hyvä sävyttää oikeen suuntaan. Mieluiten ranskalaisella eleganssilla.

Ainakin sellaiset tunti ja 47 minuuttia. Juuri sen verran kuin Audrey Tatoun Nainen, jonka nimi on Nathalie -elokuva kestää.

En yleensä halua neuvoa, miten elokuvia katsotaan. Mutta sen sanon, että vaikka tässä elokuvassa Se oikea kuolee, leffateatterin tuolissa ei kannata tarttua siihen ensimmäisenä mieleen lipuvaan tunteeseen. Menettämisen pelkoon.

Vaan siirtyä siitä lempeästi eteenpäin seuraavaan.

Uskoon siitä, ettei rakkaus maailmasta lopu.

Jos niin teet, lupaan, että elokuvan jälkeen paitsi itket haluat myös:

1. Ehkä antaa uuden mahdollisuuden sille mukavalle miehelle, jota et tavannut ensikohtaamisen jälkeen lähinnä siksi, että sillä juntilla oli jäkismenneisyys. Tai kolme kissaa. Tai viisi veljeä, vaikka optimaalisesti unelmiesi mies olisi kasvanut siskojen keskellä.

2. Tai sanoa kerrankin jotain tarkasti harkittua ja nättiä tämänhetkiselle rakkaallesi. Sille, joka näyttää ihan hölmöltä hattu päässä. Ja lähes kaikissa golf-vaatteissaan. Mutta joka - ehkä juurikin tuon pitkään treenaamansa tarkkavaisuuslajin takia - jaksaa olla kanssasi äärimmäisen kärsivällinen.

3. Ostaa helpon kukkamekon. Aika samanlaisen kuin pikkuruisella Audreylla on joka kolmannessa kohtauksessa.

Minä hankin omani Samujilta. Viimeistään viikon päästä, kun tyhjät lomapäivät koittavat.

Kotona rouhittu smoothie kiitollisessa kädessä.

Matkalla päiväleffaan.

Rauhallista aamua toivoo ja toivottaa: Jenna
 
UA-31293991-1