Olen valehtelematta viettänyt kuluneen viikon kahdessa asussa. Siitä ensimmäisestä en keksi mitään sanottavaa ja toinen näkyy kuvissa.

AA:n jumpsuit on täydellistä lomakamaa. Olen pukenut sen päälleni aamulla, käynyt sen ja koiran kanssa lenkillä, syönyt, juonut ja kirjoittanut se päällä ja jorannut siinä päivän viilettyä illaksi.

Älkää turhaan luulko, että olisin aloittanut klubbailun. Ei, sellaiseen on liian vanha ja laiska. Olen tällä viikolla vieraillut tanssinopettajana ystäväni ohjaamassa voimisteluryhmässä.

Ryhmän tytöt pitävät minua todennäköisesti joko rentona ja suhtis hauskana tyyppinä tai sitten ylienergisenä, itserakkaana kusipäänä. En vain yksinkertaisesti mahda sille mitään, että kun pääsen tanssimisen makuun myös juttuni alkavat kulkea odottamattoman löysillä raiteilla. Valio-voimistelijat: jos luette tätä, pyydän anteeksi kaikkia huonoja vitsejäni ja holtitonta venkoiluani.

Tanssimisesta tuli mieleeni, että katsoin eilen pitkästä aikaa Ellen DeGeneresiä. Olen ollut yli viikon niin irrallani normaalista elämästäni, että päivittäinen Ellen-annokseni on jäänyt saamatta. Kun taas pitkästä aikaa kuulin ohjelman polkevan tunnarin, olo muuttui hetkessä leppoisaksi ja mukavan kotoisaksi. Mieleni valtasi myös kevyt kateus. Miksi minä en ole keski-ikäinen lesbo?

Helteistä huliviliviikonloppua toivottaen: Jenna the jumpsuit

Pehmeä puhallus

Ystäväni Josephine tuli eilen luokseni yökylään. Joimme kolme litraa mineraalivettä, kuuntelimme Bitter:Sweetia ja paistoimme vohveleita. Ennen unen tuloa piirsimme sormenpäillä toistemme selkiin. Jose kuvitti iholleni kaikki Muumilaakson hahmot. Minä olin liian väsynyt kuviohin. Hänen selkäänsä syntyi pelkkää epämääräistä unipölyä. Jose kopisteli kotiinsa jo pari tuntia sitten, mutta toinen tyynyistäni tuoksuu vieläkin hänen lakritsaiselta hajuvedeltään ja kaikkialla leijuu pehmeän turvallinen ystävän läsnäolo.
-Filippa

Ensimmäinen asia, jonka huomasin tänä aamuna, oli että tukkani on rasvainen. Toinen havainto oli, että ainoa mekko, jota kehoni ja mieleni janosivat on rypyssä. Luonnollinen ratkaisu olisi ollut käydä suihkussa ja tarttua silitysrautaan. Mutta ei tehnyt mieli. Ainoa vaihtoehto oli hämätä.

On kolme asiaa, jotka auttavat sellaisina päivinä, kun luontainen homsuisuuteni puskee pintaan:
1)Vetäisen jalkaani korkeimmat korkkarini.
2)Taputtelen huuliini meikkipussini räikeintä punaa.
3)Puen kaiken ryppyisen ja nuhjuisen päälle raamikkaan trenssin.

Tämänaamuinen lamaannus oli sitä laatua, että tartuin kaikkiin kolmeen oljenkorteen. Päällä siis Zaran mekko, trenssi ja huivi, H&M:n sukkahousut, Ril’sin korkokengät ja MAC:n huulipunaa.

Nyt tämä laiskimus lähtee Helsingin kautta parhaan ystävän hoiviin Espooseen. Luvassa on syvään hengittämistä, ulkoilman haistelua, nukkumista, puhumista ja syömistä. Vaatekaupat ja kaikki suorittamiseen viittavat aktiviteetit kierrämme kaukaa.

Oikein mahtavaa loppuviikkoa jokaiselle. Voikaa hyvin ja haiskaa hyvältä!

Terveisin: Jenna, joka näyttää kyllä usein vähintäänkin mähläiseltä, mutta harvemmin lähtee ulos ilman hajuvettä, deodorantista puhumattakaan

Mitä jokainen itseään kunnioittava nainen tekee, kun pomot hengittävät niskaan, tutut kadut, ruuat ja kaupat tympivät ja kavereiden jutut toistavat itseään? Pakkaa laukkunsa, hyppää koneeseen ja jättää työnsä assarinsa hoidettaviksi. Tietysti.

Se, joka väittää, etteivät ongelmat pakenemalla parane, ei varmasti ole kokeillut ekstempore Miami-lomaa. Aurinko paistaa, tukka on hyvin ja kynsissä kiiltelee manikyyrin jäljiltä uusi pinkki lakka. Minua ärsyttää vain yksi asia. Jos yksikin mies vielä sanoo, että silmäni ovat yhtä siniset kuin Miamin taivas, oksennan koneessa syömäni Ceasar-salaatin.

-Maja

Tulipa siitä hymystä mairea! Mutta ei todellakaan syyttä: netti toimii vihdoinkin! Eilisiltainen ilo oli vain hetkellistä. Yhteys kesti kokonaiset kymmenen minuuttia. Onneksi isoveli pelasti ja toi minulle ystävänsä vanhan modeemin. Ja tänään kaikki toimii. Nettiyhteys toimii, uusi modeemi toimii, ilma toimii, pää toimii, housut toimii, laukku toimii, lasit toimii, no tukka ei toimi, mutta se nyt ei ole mikään yllätys.

Kiitos vielä kaikille eilisestä tuesta. Kärähtänyt modeemi oli erottaa meidät mutta mehän nousimme sieltä! Ja olemme varmasti nyt entistä vahvempia.

Jonkun pitäisi ehkä palkata minut urheilujoukkueen tsemppaajaksi. Ainakin Leijonat hyötyisivät kunnollisesta psyykkauksesta. Ei pidä pelätä häviötä, vaan rakastaa voittoa - tätä lausetta tulin hokeneeksi koko taannoisen Suomi-USA pelin viimeisen erän ajan.

Jep, joku on haahuillut koko päivän kaupungilla ilman ruokaa ja järjellistä seuraa. Säästän teidät enemmiltä hajanaisilta lauseilta, lopetan nyt ja palaan huomenna virkeämpien ajatusten kera. Tai niistä ajatuksista en mene takuuseen, mutta siitä paluusta kyllä.

Terkuin: Jenna, joka harkitsee tosissaan, pitäisikö blogiin lisätä kategoria: My modem

Kaksi suurta miestä

Nauran harvoin ääneen, mutta hän saa minut usein hymähtelemään. Itken pikkuisen silloin tällöin, hänen takiaan ulvon ääneen. Joskus tuntuu, että hän on ryöminyt syvälle aivoihini ja pelaa outoja pelejä mielelläni, sielullani ja uskomuksillani. Paulo Coelho nimittäin.

Samaa voisi kai sanoa siitä toisestakin tärkeästä miehestä. Siitä, josta Paulon kanssa kirjoitamme.
”....(hän) matkasi ympäri maailmaa ja antoi siipiensä kasvaa, kun minä taas yritin kasvattaa juuriani.”
Paulo Coelho: Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin

-Filippa