Kultakutri ja karhu

Tiesin jo viime kesänä, että olen löytänyt hyvän miehen, kun hän keksi, että skippaisimme sunnuntailounaan ja söisimme sen sijaan kanaalin rannassa Kettle-sipsejä.

Siitä huolimatta meni hetki, ennen kuin sisäistin, että hän on täysin tosissaan kertoessaan haluavansa synttärilahjaksi maljakon ja kukkia.

Kyllä. Heteromies. Maljakon. Ja kukkia.

Hetki meni myös siinä, että löysin heteromiehen asuntoon sopivan maljakon.

Onneksi se odotti minua kiltisti Helsinki Secondhandin oven suussa.

Tunnistin sen sopivaksi kahdestakin yksityiskohdasta.

Ensinnäkin siitä, että se taittoi juuri samaan klooriveden turkoosin kuin koristetyynyt, jotka kannustin miestä ostamaan sohvalleen yhtenä kirkkaana talvipäivänä.

Ja toiseksi siitä, että sen kyljessä on karhu.

MUUURRRRR! Ja RÄYYYH!

Kyllä, on se ihan miehekäs. Maljakko.

Turvallista keskiviikkoa toivoo: Jenna, joka on siinä mielessä aika raskas, että haluaa sen Kultakutri-lellipennun tavoin löytää juuri sen sopivimman. Sipsipussin, maljakon ja miehen.

Ja biisin postauksen loppuun. Luulen, että tämä suomalaismiehen tavoin pelkistetty biisi voisi toimia tänään:

Tiedän, ettemme odota toisiamme turhaan

"Ei pitäisi kuulkaa ollenkaan poistua itselaukaisimen edestä. Siinä saattaa nimittäin käydä niin, ettei kohta enää muista, mitä oli tekemässä. Mieleen saattaa myös hiipiä sen tyyppiset turhanpäiväiset ajatukset kuin "Näyttääpäs typerältä" ja "Onko tässä taas mitään järkeä? Mutta hiiteen sellainen setti ja kamera kohti maailmannapaa." - Meikkis Lilyssä 26.8.2011

Joo kyllä. Siinä kävi nyt niin, että siteerasin tuossa itseäni. Mutta koska olen kustannustehokas, en jaksanut alkaa keksiä uusiakaan sanoja asialle, joka on vanha.

Nimittäin tunteelle siitä, että onhan tämä vähän hassua, mutta ihan sama: Tässä minä seison, vaikka voisin seisoa muuallakin, mutta koska en juuri nyt keksi missä, seison tässä. Että räps räps, kamera laulamaan ja illassa eteenpäin!

Ja kun siinä kadulla seisoo ja huvittaa koirankusettajia, saattaa myös törmätä johonkin mahtavaan. Niin kuin nyt vaikka ystävääni Inkeen, jonka kädet ovat olleet omieni tapaan niin kiinni muovailuvahassa, ettemme ole ehtineet edes kesäistä skumppalasia kohottaa.

Niin. Meillä on sellainen vauhti päällä, ettei kamerakaan saa kunnolla kiinni, vaan jätämme jälkeemme vain tärähtäneitä valokuvia.

Mutta tiedättekö, ei sekään mitään.

Sillä vähän tärähtäneitä olemme itsekin, sellaisella onnellisella, maailmaa ja mahdollisuuksia syleilevällä tavalla.

Ja helkkarin kiitollisia. Siitä, että meillä on Célinen laukku (no okei, Inkellä on, mutta saan silittää sitä) ja Rodebjerin luotettava musteensininen takki (noni, se on meikkiksen).

Ja koira (no okei, Inkellä ja Janilla on, mutta yritän päästä osingoille).

Ja toisemme.

Tänään ja huomenna. Ohikulkumatkalla ja sitten joskus, kun meillä on aikaa. Mennä vaikka sinne Turun linnaan, josta PMMP laulaa.

Tai ainakin seisoa hetki paikallaan. Vierekkäin.

Kuvat: Paras Paula

Arvaatkaa kumpi loppuu ensin: maailmasta virheet vai kriitikon punakynästä muste?

Se, ettei uskalla jäädä aurinkoisena päivänä sisälle kääntelemään sivuja on yhtä tyhmää kuin se, että tuntee suklaata tai sipsejä syötyään syyllisyyttä.

Herkkujen jälkeen ei lähdetä lenkille, vaan nuollaan huulia ja sormia tyytyväinen virne naamalla.

Ja aurinkoisena sunnuntaiaamuna ei lasketa tyylipisteitä, vaan tehdään juuri se, mitä jaksetaan.

Minun tapauksessani: Pukeudutaan monta vuotta vanhaan Zaran mekkoon. Laitetaan aurinkolasit silmille ja koputetaan laiskasti rakkaan ovea yhdeksältä. Syödään sämpylä ja valloitetaan 160 sentin keholla ja täydellä mielellä ison miehen kokoinen sohva.

Kaivetaan kassista Katherine Pancolin Krokotiilin keltaisen silmät ja luetaan sitä kynä kädessä.

Ja ajatellaan.

Ajatellaan vahingossa niin pirusti, että toisen on pakko nauraa ja rutistaa huolet pois.

En muista tarkalleen, mikä se oli, joka sai kulmani kovin kurttuun ja vatsani kipeälle kerälle.

Mutta jotenkin se liittyi kysymykseen, onko todella niin, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä:

Niitä, jotka tekevät, antavat maailmalle murun tai kokonaisen mantereen, pelkäämättä, mitä muut siitä sanovat.

Ja sitten niitä, jotka katsovat punakynän kanssa vierestä toisten tekemistä. Löytävät aina tavun tai tuhat, joihin tarttua.

Ja jos niin on, kuulunhan minä yhä ja aina niihin ensimmäisiin. Niihin, jotka eivät lue kirjoja ja blogeja kynä kädessä siksi, että voisivat kirjata ylös korjaukset.

Vaan siksi, että voisivat ympyröidä ja laittaa muistiin

ne sanoista ja ihmisistä osuvimmat.

Epänormatiivista viikkoa kaikille toivoo: Jenna, joka alleviivaa punakynä kädessä kulkeville lukijoille kirjoittavansa ajattelu- ei muotiblogia

Aamu Alvar Aallon talossa, Samujin syleilyssä

Tiedättehän sen Samujin lookbookkien mystisen maailman?

Sen, jonka ylle laskeutuu raukea valo ja jonka taustalla kuuluu klassinen pianomusiikki.

Jossa hiukset ylettyvät lapaluiden alle ja pitkät helmat liitävät yli ikivanhan lautalattian.

Tänä aamuna Samu-Jussi saatteli minut Alvar Aallon taloon.

Ja siihen maailmaan.

Minut ja kourallisen suomalaisia stailisteja. Ja hyppysellisen kansainvälisten julkaisujen muotitoimittajia.

Siinä minä istuin raparperimehulasi kädessäni, Brasilian Voguen ja jenkkiläisen Glamourin muotitoimittajien vieressä.

Haistoin syreenin ja annoin pianomusiikin ja lintujen laulun kilpailla korvistani.

Laskin silmäni silittämään kauniita olentoja, jotka lipuivat ohitseni Samujin syysmalliston asuissa, hipaisivat matkalla ovenkarmia, ohittivat pöydän, jonka ääreen Aallon perhe kokoontui joskus syömään, kulkivat läpi puutarhan. Ja hymyilivät. Juuri sellaisella helpolla ja hiljaisella tavalla, josta tykkään.

Siinä minä siis istuin, samalla paikalla kuin Alvar Aalto aikanaan, ja mietin, että jos minä tänään kuolen, jään vaikka kiitollisuudesta sokeana ratikan alle, toivon että taivaassa olisi edes vähän tällaista.

Tai ainakin Jumala, lempeä ja luomisvoimissaan ehtymätön mies, suunnilleen sellainen kuin Samu-Jussi Koski.

Satumaisesta aamusta koko Samujin väkeä kiittää: Jenna, joka unohti ottaa todisteeksi kuvan siitä, että oli itse paikalla, mutta tallentui hämmennyksissään ainakin Samu-Jussin ja Brasilian Voguen muotitoimittajan muistikorteille

Koska minä saan päättää, en ole enää koskaan kiireinen enkä stressaantunut

Voisin kertoa teille kaksi versiota kuluneesta alkuviikosta:

Ensimmäinen niistä olisi turhan tärkeilevä stressikertomus, joka alkaisi sillä huomiolla, että kello on kohta iltakahdeksan ja minä istun edelleen toimistossa.



Mutta pidän enemmän siitä toisesta. Siitä, jossa olen kyllä tehnyt pirusti töitä, mutta myös nauttinut ja relannut.

Jättänyt pyykit pesemättä ja matkalaukut pakkaamatta.

Pukeutunut pinkkiin paitaan ja julistanut Barbie-nuken visuaaliseksi referenssikseni.

Syönyt askartelemiani eväsleipiä komean kultani kanssa puiston penkillä.

Ollut hirveän elossa ja katsonut silmiin.

Kuunnellut monta muiden lausumaa lausetta loppuun asti ja joskus jopa pysähtynyt analysoimaan rivienkin välejä.

Juonut tiistai-iltana viiniä ja istunut täysin levollisena moniosaisella illallisella. Puhunut pikkuruisten annosten väleissä eutanasiasta ja trenssitakeista. Unohtanut, mitä teen työkseni tai mistä tulen.



Sillä, kumman tarinan teille kerron, ei ole oikeastaan mitään väliä. Mutta sillä on väliä, että minä itse tajuan, että tarinoita on kaksi. Ensimmäinen niistä päättyisi kai niin, että soittaisin tämän postauksen julkaistuani isille ja itkisin, että minua väsyttää.

Mutta koska jälkimmäinen tarina on se, johon uskon sydämessäni, ennustan, että iltani jatkuu suunnilleen näin:

Suljen viiden minuutin päästä koneen. Hymyilen, kun ilta-aurinko koskettaa ulko-ovella kasvojani. Soitan ratikasta poikaystävälleni, joka hänkin on päässyt vasta töistä.

Syön sopivasti, kuuntelen hyvää musiikkia. Ehdin rentoutua yhdessä rauhallisessa tunnissa enemmän kuin kokonaisessa vapaapäivässä.

Kastelen kukat. Rasvaan vartaloni lempein vedoin. Sujahdan sänkyyn ja tunnen nukahtaessani olevani äärimmäisen onnekas.

Kiitollisuutta, rauhaa ja kauniita unia kaikille toivoo: Jenna

Kelaa, jos vaikka vuosien stressaamisen jälkeen kaikki meneekin ihan hyvin?

Heräsin tänä aamuna puoli viideltä Tukholmassa ja juuri nyt, yli kymmenen tuntia myöhemmin,istun työpisteelläni Helsingin Hakaniemessä ja näytän tietokoneen ruutuun heijastuvassa kuvajaisessa karanneelta koiralta.

Tukka on takussa ja silmissä viipyilee sellainen vähän liikuttava, väsynyt lurppakatse.

Mutta mitäpä tuosta. Viikonlopun karkumatka oli vähintäänkin yhden väsyn arvoinen.

Löysin Tukholmasta jännät aurinkolasit, luotettavat korkokengät ja takin, jonka esittelemistä en malta odottaa.

Opin, että olen muka hidas shoppaamaan mutta nopea syömään.

Kävin Fotografiskassa katsomassa taidevalokuvia, joista en syttynyt. Unohdin oman kameran kotiin, mutta otin iPhonella läjän räpsyjä, joissa silmä ei näe mitään erityistä, mutta jotka sydän haluaa säilyttää.

Kokeilin mintunvihreää Acnen villapaitaa, mutten edes aikonut ostaa. Riitti, että sain yhden kuvan kevään puhutuimmasta naisten neuleesta. Siitä, joka nähtiin Kanye Westin päällä ja joka myytiin jo ainakin kerran loppuun.

Nukuin kolme yötä kainalossa. Olin niin lähellä kuin vai voi olla ilman, että sulaa yli omien rajojensa, toiseen kiinni.

Ja mina söin ja selitin, ja okei, vähän söpöstelinkin, mutta ennen kaikkea mietin, että helkkari: Kai se sitten on oltava itse se muutos, jonka haluaa maailmassa nähdä.

Ja se muutos on relampi ja reteämpi, ehkä jopa opportunistisempi Suomi, jossa on ookoo ottaa rennosti vaikka koko päivä, skoolata vähän ja nauraa paljon. Avoimesti julistaa, että kaikki tulee ihan varppina menemään hyvin ellei loistavasti.

Naapurikateuden voimalla julistan, että vaikka se veisi miten paljon energiaa, viimeistään heinäkuussa huudan useammin, lujempaa ja iloisemmin "HEI!". Astelen pisteestä A pisteeseen B relasti lenkkareissa ja kelloon katsomatta. Heitän aurinkolasit silmille ja katson käsikädessä kohti aurinkoa.

Se katsokaas paistaa.

Hyvin todennäköisesti maailman tappiin asti. Ja jos se tappi tulisi huomenna, kyllä vaan vituttaisi, jos ei olisi ostanut nättejä aurinkolaseja ja nauttinut.

NAUTTINUT!

Muistattehan pienen suuren sielunsiskoni?

Olemme molemmat ottaneet hurjan monta askelta sen jälkeen, kun söimme viimeksi yhdessä sipsejä ja ihmettelimme hiusten pesemisen puuduttavuutta.

Minun liikkeistäni olettekin jo pitkälti perillä, mutta pikku kaveri on ollut vielä kiireisempi.



Hän on liittynyt korisjoukkueeseen.

Hankkinut Särkänniemen kausikortin.

Ja kasvanut niin pitkäksi, että pääsee jo moneen uuteen laitteeseen.

Oppinut lukemaan. Käynyt koulussa.

Ja ollut ihan ahkera.

Vaikka tietenkin välillä käy niin, että muistaa aamulla juksanneensa illalla, ettei muka tullut mitään läksyjä. Lähtee siitä sitten kysymään niitä läksyjä naapurin kaverilta. Unohtaa, että on kouluaamu ja jää moneksi tunniksi leikkimään.



Niin. Koska molemmilla meillä on ollut paljon mielessä, pidimme koko viime viikonlopun matalaa profiilia.

Löhösimme läppärit kainaloissa ja silittelimme puolihuolimattomasti toistemme poskia.

Söimme sipsejä aamupalaksi ja munkkeja lounaaksi.

Heittäydyimme vähän avuttomiksi, tavalla, jonka vain me perheen pienimmät osaamme.

Änkesimme molemmat mummin syliiin ja annoimme muiden hoidella hommelit ja puhua viisaita.

Söimme ravintolassa isot pihvit. Totesimme, että on ihan tylsää, kun ei saa käyttää käsiä. Ja saimme helposti luvan syödä sormemme rasvaisiksi ranskalaisista.

Jammailimme vessassa jälkkäreitä odotellessamme. Tajusimme, että olemme ihan niin kuin jotkut ihanat jossain vähän höpsössä elokuvassa.



Ja kun meidän piti erota, kiukuttelimme tietysti vähäsen.

Mutta sitten, hiljaisessa yhteisymmärryksessä päätimme olla isoja. Ja nähdä parin viikon päästä uudestaan.

Syödä silloin lisää. Ja mennä Korkeasaareen katsomaan punapeppuapinoita.



Pienten ja suurten rakkaiden rutistuksia ja rasvaisia ranskalaisia viikonloppuunne toivoo: Jenna, joka lähtee näiltä sijoilta Tukholmaan leikkimään ihanaa tyttöystävää

Murheet, aivoihin, joihin yrititte soittaa, ei juuri nyt saada yhteyttä

Olen varma, että siihen kuluu vain hetki. Pitkältä tai lyhyeltä tuntuva, mutta hetki joka tapauksessa.

Ja sitten, melkeinpä huomaamattani, kokomusta asu näyttää taas täydelliseltä. Kiinnostavammalta kuin juuri mikään muu asia - multiprintti, pastellimiksaus tai farkkuun yhdistetty vitivalkoinen.

Yhtä varmasti palaa aika, jolloin arki tuntuu aivoissa ja reisillä.

Jolloin syön sipsejä tylsyyteen, en levottomuuteen.

Muistan pilatestunnit ja kavereiden kalenterit ulkoa.

Mietin työajalla, osaisinko tehdä lasagnea.

Aloitan aamuyöllä riidan, koska en keksi muutakaan.

Mutta se aika ei ole nyt.

Toukokuussa 2012 mieleeni ei mahdu muiden murheita tai lauseita, joilla saisin normaalisti aikaiseksi sanasodan.

Ilmeisesti aika moni turha asia jää ajattelematta, sanomatta tai tekemättä, kun aivokapasiteetti täyttyy töistä ja uusista ideoista.

Kun kohtaan sinut, en enää esimerkiksi mieti, mitä minusta pidät tai osaanko lausua ruokalistaa edessäsi oikein. Miltä tekotukkani näyttää silmissäsi tai olenko antanut itsestäni sinulle tarpeeksi.

Mietin todennäköisesti vain, että onpa kiva olla tässä kanssasi.

Ja okei, ehkä vähän sitä, millaista muotilehteä haluaisit lukea.

Ja tuleeko Costumesta sellainen.

Sitten työajatukset lilluvat synapseissa eteenpäin ja tekevät tilaa kiitollisuudelle.

Kiitollisuudelle lähinnä siitä, että universumi on heittänyt minut taas mereen. Mutta myös siitä, että se on antanut pelastusrenkaaksi ystävän, joka täyttää töissä ollessani maljakkoni kukilla ja heittää vanhat menemään, ettei makuuhuoneeni energiat mene pilalle.

Ja toisen, joka lähettää työsähköpostiini lentoliput Tukholmaan. Ihan vain, jotta ajattelisin tulevana viikonloppuna jotakin ihan muuta.

Ja mina kiitän ja hymyilen ja pakkaan ja syön.

Ja tiedän, että joskus, pitkän tai lyhyen hetken päästä, arki löytää taas minut.

Eikä sekään ole huono asia. Vaan ihan sellainen mukava, samalla pelkistetyllä tavalla nätti juttu kuin kokomusta asu.



iPhone-kuvat: Paula, se yllä kuvailemani kukkien ostaja, kukas muukaan

Mitä opin tänään Tukholmassa?

Klo 8, opetus 1: Kun yläasteen luokanvalvoja komentaa blogin kommenttilaatikossa lopettamaan ED:n litkimisen, on kai edes yritettävä. Siksi tartun lentokentällä energiajuoman sijaan mineraaliveteen ja otan vessassa kuvan todisteeksi. Kiltti kympin tyttö, eiks je?
Klo 9, opetus 2: Välillä voi vähän huijata. Haluaisin postausta varten kuvan lentokoneen ikkunasta, mutten jaksa ryysiä kameroineni ikkunan ääreen. Muistan, että otin vastaavan kuvan Milanon matkalla, ja päätän julkaista sen. Hups, siinä näkyy Alppeja. Paljastuin.
Klo 10, opetus 3: Olen kulttihuulirasvamerkin Carmexin vieraana tapaamassa yrityksen perustajan pojanpoikaa Paul Woelbingiä. (Ei kyseessä, ei ollut parikymppinen perijä, jonka kanssa menen naimisiin ja muutan Jenkkeihin, mutta tapaamisen arvoinen mies silti, mutta siitä lisää kohdassa 6). Istuessani Milttonin Miian vieressä taksissa ymmärrän, että parasta pressimatkoissa ei ole se, että pääsee ulkomaille ilmaiseksi. Vaan se, että saa kerrankin irrottaa kontrollin ja olla lapsi. “Tässä matkalippusi, Jenna.” “Haluaisitko juoda tai syödä jotain, Jenna?” “Vielä on ainakin vartti aikaa shoppailla, Jenna.” “Vien sinut kotiin, Jenna.” Pikku Jenna hymyilee ja kiittää!


Klo 11, opetus 4: Pitäisi katsella useammin Helmut Newtonin kuvia. Niistä tulee kaunis ja puhdas, sopivan yksinkertainen mieli.


Klo 11.05, opetus 5: Helkkari, rajansa se on mielen puhtaudella ja ihmisen itsekurillakin. Koska päivän ED-annos on jäänyt saamatta, juon kolme kuppia kahvia.
Klo 12.15, opetus 6: Ihminen, joka on istunut muun muassa Oprahin vieraana ja vaikuttanut Sarah Jessica Parkerin lempihuulirasvan koostumukseen opettaa minulle muun muassa nämä asiat: Tärkeintä on olla tässä. Katsella Tukholman rakennuksia kuin pieni lapsi. Syödä suklaata. Maalata. Ajatella omaa työtään taiteena. Luottaa muihin. Ja siihen, että kaikki järjestyy järjestämättäkin. Kiitos Paul, Carmexin johtaja ja pomon poika, tämän tiistaini Gandhi.


Klo 13, opetus 7: Harva asia maistuu yhtä optimistiselta kuin lohi, parsa ja uudet perunat.


Klo 14, opetus 8: Minttu ei ole meikän väri. Kokeilen Cossilla paria paitaa, mutta päätän keskittyä olennaiseen. Paulan ja poikaystävän tuliaisiin. Niiden kahden palkitsemiseen, joille olen ehtinyt viime viikkoina antaa ihan liian vähän.


Klo 19, opetus 9: Antaminen on juuri niin ihanaa kuin sanotaan. Paula ihastuu minttuihin alushousuihin, jotka ostin tuliaisiksi Cossilta, ja uuteen ystävärannekkeeseen. Weekdayn korkkarit ostin itselleni. Ne ovat kauniit, mutta eivät jalassa läheskään yhtä kätevät kuin saumattomat alkkarit.


klo 21, opetus 10: Meikkiksellä on asiat helkkarin hyvin.

Kiitos kuvista ja söpöydestä Lindalle, hoitopäivästä Carmexille ja kaikesta hyvästä universumille.