Kyllä se on nyt niin, että bloggaajan on pidettävä kiinni velvollisuuksistaan. Ei sitä voi niin vain päättää, ettei enää pidä revityistä vaatteista ja grunge/rock-viboista. Mitä silloin tapahtuisi niille valtaville niitti-, nahka-, ja farkkuröykkiöille, jotka täyttävät bloggaajan ja hänen tyylistään inspiroituineiden lukijoiden vaatekaapit? Vetoankin sinuun, rosoisesta rock-tyylistä humaltunut muotibloggaaja, nyt on aika kantaa vastuu. Lupaa minulle, että pidät ostamiasi rautaketjuja, nahkahousuja ja silvottuja paitoja vielä viidenkin vuoden päästä.
Pyöriskelin eilisen illan ahdistuksessa. Olin jälleen kerran kyllästynyt siihen, että muotimaailma käyttää aivojani trendien väliaikaisena säilytyspaikkana. Mietin, loppuuko ostaminen ja eri tyylien kiertokulku milloinkaan. Toteanko koskaan, että nyt vaatekaappini on täydellinen? Että en enää tarvitse yhtään uutta vaatetta koko eloni aikana?
Ehdin jo päättää, etten enää koskaan seuraa muotiblogeja. Ne kun vain lyhentävät trendien elinikää ja kuluttavat tyylit loppuun ennätysajassa. Päätin, että tästä edes pidän vain vaatteita, jotka ovat juuri menneet pois muodista. Ainakin tietäisin, etten juokse uusien trendien perässä. Ei sillä, että koskaan yrittäisin olla muodikas. Manipuloitu mieleni vain suunnilleen vuoden välein luulee löytäneensä todellisen, pysyvän, täydellisen tyylin - joka kuitenkin lopulta paljastuu vain uudeksi muoti-ilmiöksi.
Lopulta päätin, ettei synkistely auta. Aion nähdä trendimanipulaation positiivisena haasteena. Haasteen idea piilee siinä, että kaikkien tässä hetkessä houkuttavien vaatteiden joukosta minun on osattava valita vain ne, joita olen valmis käyttämään vielä kymmenenkin vuoden päästä. Tavoitteeni on sitoutua jokaiseen ostamaani vaatekappaleeseen. Annan niille vaikka nimet ja juhlin niiden syntymäpäiviä, jos se on ainoa tapa pitää turhat ostokset poissa ja omat vaatteet lähellä.
Tänä aamuna kaivoin vaatekaapistani revityt farkut. Kulahtaneen trendin sijaan katsoin suloisia repeämiä ja vaaleita maalitahroja, jotka kihlattuni taikoi viime kesänä omilla kätösillään ja juuri sopivanlevyisiä lahkeita, jotka äitini kavensi varta vasten. Annoin farkuille nimen Russell ja yhdistin ne H&M:ltä kahdella eurolla ostettuun, käyttämättömään paitaan, joka näyttää ihan Liviltä. Tämä ei ehkä ole se yhdistelmä, jota manipuoloitu mieleni janoaisi, mutta se on sille ihan oikein. Ehkä seuraavaksi se tarttuu kaupassa kahden euron polyesternapapaidan sijaan laadukkaaseen, v-aukkoiseen puuvillapaitaan.
Napa nolosti vilkkuen: Jenna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti