maanantai 14. syyskuuta 2009


Latasin eilisiltana Eevan innoittamana Mad Menin ensimmäisen tuotantokauden koneelleeni. Siitä seurasi pitkä ja kuuma yö Don Draperin kanssa tupakansavuisessa toimistossa 60-luvun musiikin soidessa vaimeasti taustalla.

Aamulla olin raivoissani. En siksi, että Don piti minut hereillä ja lumoissaan koko yön ja tarjoili minulle aivan liikaa viskiä. Se oli täysin siedettävää. Raivoni syy piili Bettyssä, Rachelissa, Peggyssä ja Joanissa. Varsinkin Joanissa. Nämä naiset saivat minut tuntemaan itseni pieneksi. Tylsäksi. Huonolla tavalla androgyyniksi. Tavalliseksi. Arkiseksi.

Kuka keksi, että minun tyylini on oltava minimalistinen ja mutkaton? Missä ovat minun naiselliset kiehkurani ja 50-luvun mekkoni? Miksi minulla ei ole lanteita, jotka keikkuvat aistillisesti, kun kuljen toimistojen käytävällä?

"Ei kukaan näytä oikeasti tuolta", yritti aivojeni toinen, se kivempi, puolisko vakuutella, kun tuijotin uusia vihanaisiani. Mutta siitäkös se toinen, se viheliäs, aivopuolisko intoutui ja ohjasi minut Rannan, Annukan, Elinin ja Sandran kuvien ääreen.

Murinaa. Kuiva kurkku. Kiristyvät hampaat. Väkisin kainaloihin ilmestyvät ällöttävät hikiläiskät. Olin juuri päästämässä itseni kateuden vietäväksi, heittäytymässä oman keskinkertaisuuteni ryvettävään suohon, kun muistin jotain. Bettyn ratsastushousut. Sitten mieleeni palasivat saman blondin kotihousut. Sellaiset korkeavyötäröiset, kapeat, villakankaiset.

Iltapäivään mennessä olin kerännyt itselleni isoäitini kätköistä yhdet mustat, yhdet harmaat ja yhdet ruudulliset Betty-housut. Hah. Kuka kadehtii nyt ja ketä?

Nyt jo lähes sisarellisin terveisin: Maja, joka haluaa kuitenkin korostaa omiineensa Donin ja puolet Sterling Cooperia jo kokonaan itselleen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

 
UA-31293991-1