Jenna K

Paha sanoa, tuleeko tästä kaunis kesäpäivä. Sellainen, joka saa jopa meikkiksen askartelemaan muoviastian täyteen evässalaattia.

Tunnen vähän tarvitsevani sellaista päivää. Piiiitkää kesäpäivää, jonka aikana varpaat ja kantapäät koskevat kalliota ja palanut olkapää kainaloita, rakkaita ja ihan siedettävältä kesähieltä haisevia.

Mutta jos sellaista kesäpäivää ei tule, kestän sen kuin nainen.

Ja teen niin kuin viime viikonloppuna.

Soitan kaverilleni Aleksille, joka ei aina huomaa, että puhelin soi. Mutta kun se huomaa, se vastaa ja hyppää suorilta pyörän selkään. Sanoo, että älä helkutissa ala meikata ja heittää hiusharjan kaaressa huoneen nurkkaan, ennen kuin ehdin tarttua siihen.

Joka ei voisi vähempää välittää siitä, että haluan pitää aurinkolaseja sisälläkin ja istua alas ajattelemaan kesken ostosreissun.

Mutta sitä se ei voi sietää, että seison ja kävelen lysyssä.

Ja pyytää siksi nätisti ja usein
seisomaan vähän suorempana ja puhumaan vähän kovempaa.

Viime viikonloppuna katsoimme yhdessä elokuvateatteri Orionissa Scorsesen, Allenin ja Coppoloiden yhteisteoksen New York Stories (1989) joka sai minut vähän väsähtämään. Mutta ennen kaikkea harkitsemaan uudelleen, josko sittenkin alkaisin balleriinoja käyttäväksi naiseksi. Sen verran houkuttavasti oli elokuvan puvustanut Coppolan Sofia yhdistellyt pitkin kolmiosaisen elokuvan kevyitä balleriina-tossukoita ja isoja, vaaleita lököfarkkuja.

Höpöttäisin lisääkin, elokuvasta, farkuista, Orionin kesäohjelmistosta ja Aleksista, mutta en taida ehtiä. Aurinko alkoi nimittäin juuri paistaa tähän osaan kaupunkia.

Ja meikkiksen on alettava soitella, että saan Aleksin kiinni iltaan mennessä.